Yhtäkkiä lokakuu oli ohi. Syksyn loputon pimeys oli tuonut mukanaan jatkuvan väsymyksen ja arki kului sumussa rutiinilla. Pyrin käymään tallilla aamupäivisin, kun oli vielä valoisaa, mutta yleensä taivas oli niin pilvinen että oli silti hämärää. Aina aikaiset vierailuni tallilla eivät edes onnistuneet, jos oli asiakastapaamisia tai firman sisäisiä tapaamisia - ja niitähän oli lokakuun aikana ollut liiaksi asti.
Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna kilpailtu Harvest Games oli mennyt Isabellan sanojen mukaan aivan liian helposti. Voitto oli napsahtanut pienellä vaivalla niin kenttäratsastuksen kouluohjelmasta kuin maastokokeestakin. Rataesteillä yksi tiputus oli tiputtanut meidät kolmannelle sijalle, mutta olimme silti voittaneet koko luokan. Isabella oli oikeassa: mitä hittoa me vielä tehtiin tuttarissa? Viimenen osakilpailu starttaisiin helpossa luokassa, ja muutaman hyvin menneen startin jälkeen voisi jo alkaa harkita tasonnostoa CIC1:een, oli Isabella todennut, niin ettei siihen sanottaisi mitään vastalauseita. Ei minulla sellaisia kyllä ollutkaan. Olin jo tovin mennyt sieltä mistä aita oli matalin, ja sen myöntäminen sai minut voimaan pahoin. Vitamiineja nassuun ja nokka pystyyn, talviunille ei päästäisi. Sieltä se kylmä ja pimeä talvi nimittäin teki uhkaavasti tuloaan. Me oltiin käyty maastoesteradalla viimeistä kertaa tämän vuoden puolella Isabellan kenttävalkassa. Epi ei ollut tykännyt yhtään siitä, että esteet hypittiin yksi kerrallaan. Tammahan olisi hypännyt koko radan vaikka kymmeneen kertaan ja kaasu pohjassa, jos olisi saanut päättää. Hyvin se kuitenkin oli hypyt hoitanut, mihin olin oikein tyytyväinen. Edessä häämöttävä pitkä maneesikausi veti kuitenin mieltä matalaksi. Tervetuloa vaan, kaamos.
0 Comments
H E N R I K 28/09/18 Valmentajani Henrik Strand oli aivan toista maata kuin kumpikaan Sokan sisaruksista. Mies hymyili paljon ja oli niin yltiömukava, että se tuntui melkein huvittavalta. Voisiko tällaista valmentajaa ottaa edes tosissaan? No, sai mies kuitenkin pisteitä siitä, että oli erikoistunut nimenomaan nuoriin hevosiin. Hänellä oli heti hyvä asenne 5-vuotiaaseen tuulispäähäni, joka otti kierroksia uudesta ympäristöstä. Perjantain ratsastus koostui vain perusjutuista ja puomeista, mikä oli sopivasti palauttava treeni Epille. Edellisenä päivänä olimme nimittäin olleet Amandan rääkissä, ja se jos mikä vei sekä ihmisestä että hevosesta mehut. Mutta ainakin nyt oli tutustumisluokan kouluohjelma niin visusti kaalissa, että ihme jos möhlittäisiin Kalla CUPin seuraavissa osakilpailuissa! D U S T Y 29/09/18 Lauantaiaamuna pääsimme asiaan: hyppäämään. Nurmikenttä oli pohjana tuttu, mutta kaikki vieraat hevoset häiritsivät edelleen Epin keskittymiskykyä. Alkuverryttely menikin tamman perseillessä ja haastaessa lajitovereita kilpajuoksuun. Huoh. Onneksi Henrikiä vain huvitti; Isabella olisi jo nauranut meidät ulos kentältä. Iltapäivällä Epi sai jäädä tarhaan riehumaan, kun satuloin ratsukseni yhden kurssihevosista. Alexanderin vetämä maasto oli virkistävää mutta tehokasta treeniä. Dusty oli 10-vuotias kimo, ja vaikken juuri väristä välittänyt, oli se aika kaunis tapaus herasilmineen. Dustyn isot liikkeet tuntuivat ihanan kotoisalta satulaan ja se myös hyppäsi todella isosti. Mutta tasapaino piti! Milloin olin edes viimeksi ratsastanut jollain muulla kun Epillä? Ei taivas siitä oli aikaa. Q A L A N T I 30/09/18 Kavalettityöskentely oli Epille lastenleikkiä, mutta luojan kiitos se käyttäytyi vihdoin vähemmän lapsellisesti kuin ensimmäisenä kahtena päivänä. Tai no, hypyt olivat kavaleteille aivan liian suuria, mutta ainakaan tamma ei ruvennut säätämään omiaan radan ulkopuolella. Alexanderin yllättävä väliintulo ja hevosten uudelleenjako oli aamulla herättänyt mielenkiintoni, mutta kun vihdoin istuin rautiaan selässä iltapäivällä, olin suoraan sanoen pettynyt. Qalanti oli kauniista nimestään ja ulkomuodostaan huolimatta aivan mielettömän tylsä. Se oli kaikkea muuta kuin vauhdikas ja temperamenttinen Epi. Läsipää oli persoonaton ja sen askeleet olivat yhtä kaukana lennokkaasta kuin kilpikonna linnuista. Sitä joutui ratsastamaan eteen eikä jarruttelemaan (kuten Epiä aina), mutta hypyt sentään olivat kelpoja. T Y T T I 01/10/18 Rataharjoituksen aiheuttama jännitys purkautui viimeistään iltapäivällä, kun Tytti johdatti leiriläiset palauttelevaan maastoon. Nätti blondi loisti hymyä ja rupatteli kaikille kuin olisi tuntenut heidät pidempäänkin kuin yhden nopeatempoisen viikonlopun. Erityisen pitkään naisen katse tuntui viipyilevän Heidissä. Ai mistä tiesin? Minun katseeni viipyili Heidin ratsussa, sysimustassa orissa, jonka katse oli täynnä tulta. Jos oma tammani ei olisi ollut nuori ja keskellä lupaavaa kisakautta, olisin varmaan mennyt ja kysynyt astutusta sen siliän tien. Palattuamme takaisin kartanolle en voinut pitää suutani kiinni, vaan kuiskasin ohimennen Heidille: ”Huomasitko, miten tää eräs blondi katto sua?” Heidi häkeltyi, mutta minä marssin tietäväinen virne kasvoillani talliin Epiä taluttaen. J E S S I 02/10/18 Jouduin Qalantin selkään uudestaan. Sivuutin kuitenkin harmituksen ja mietin, miksi Rosengårdit laittoivat minut ratsastamaan tällaista hevosta. Oliko se kiusantekoa? Jos olisi ollut kyse Alexanderista, se olisi saattanut olla tottakin, mutta nyt valmentajanani oli Jessi. Vihreäsilmäinen brunette oli vastakohta Rosengårdin miehille. Jessi ei hymyillyt turhia tai heitellyt väliin vitsejä, vaan valmensi asiallisesti ja vaativasti. Ehkä minut haluttiin saada pois mukavuusalueeltani. Eihän sitä muuten voinut kehittyä. Ja vaikkeivät nämä ihmiset voineet tietää sitä, olin elellyt omassa kuplassani koko menneen kesän. Ehkä tällainen paikallaan junnaaminen haittaisi Epinkin kehitystä. Ajatus säikäytti, mutta motivoi keskittymään tähän ei-niin-mukavaan hevoseen täysillä. Ja me saatiin aika hienoja hyppyjä. E P I 03/10/18 Jännitti, mutta ei sitten kuitenkaan. Epi oli perseillyt leirin alkuun, mutta oli sittemin ollut paremmassa kurissa. Metrikymppi oli meille vielä ratana uutta, mikä toi hommaan oman haasteensa. Metriä olimme startanneet pari kertaa. Tiesin, että Epin kapasiteetti yltäisi vielä sen ylikin, mutta olimme vasta nostaneet estekorkeutta itsenäisessä treenissä. Itse kartanon isäntä Arne Rosengård arvioi suorituksen, mutta osana kilpailuhenkilökuntaa oli lähes koko Rosengårdin väki. Alexanderia ei näkynyt, mikä ei sinänsä yllättänyt. Olimme Epin kanssa viidensiä, mikä oli metrikympistä täysin ok tulos. Noottia tuli epäröinnistä, mikä tietysti heijastui nuoreen hevoseen heti. Kommentti: “Rytmi ei aivan tasainen. Pidä rohkeammin pääsi, viime hetken muutokset kostautui.” Olin kovin hyvilläni, kun Isabella pyysi (no, oikeastaan määräsi) minut vetämään yhteismaastoa syyskuun lopulla, kun kesän kuumuus oli jo takanapäin ja ruska verhosi metsän keltaisen, oranssin ja punaisen sävyihin. Syksy oli ehdottomasti lempivuodenaikani. Kirpeä keli sai myös Epin hyvälle tuulelle. Hevosen korvat olivat hörössä maastopolkujen suuntaan jo siinä vaiheessa, kun nousimme virkeiden hevosten selkään tallipihalla. Mukana olivat Julia ja Valerie (ihanaa), Viivi ja Rilla (kamalaa) sekä uudempi kasvo Anton Vilan kanssa. Johdatin jokseenkin erikoisen kokoonpanon hiekkatielle.
Epi nautti maastoilusta aivan yhtä paljon kuin minä. Varmaan juuri siksi Isabella oli pyytänyt meitä vetäjiksi. Tunsimme jokaisen polun, ja Epi toimi vetohevosena erinomaisesti. Tamma oli tottunut menemään yksin maastossa eikä siis säpsynyt turhia, ja toisaalta siltä löytyi kilpailuviettiä niin paljon, että porukassa se oli mieluiten ensimmäinen. Takana se olisi vain turhautunut lajitovereiden pyllyjen tuijotteluun. Laukkapätkällä revitellyt Epi viskaisi päätään protestoivasti, kun hidastin sen käyntiin ja käänsin hiekkatieltä metsäpoluille. Maasto meni vaikeammaksi, mutta ahkeran maastoilun ansiosta Epi oli oppinut varmajalkaiseksi ja osasi katsoa, mihin arvokkaat jalkansa astui. Hilpeänä juttelin maastoseurueelleni, joka ei ollut ihan niin vakuuttunut metsän ihanuudesta. Julia sätti hirvikärpäsiä kovaan ääneen kiroten ja Viivi näytti myös melkoisen nyrpeää naamaa. Anton sen sijaan vaikutti hyväntuuliselta – tai kohteliaalta, mene ja tiedä. Minä kuitenkin vähät välitin moisesta, keskityin metsän tuoksuun ja Epin rentoutuneisiin liikkeisiin. Tallin pihaan päästyämme Viivi pamautti ilmoille sellaisen kysymyksen, että Anton meni vaikeaksi ja minä ja Julia teimme kaikkemme, ettemme olisi remahtaneet kunnon röhönauruun. ” Ootko sä joku Isabellan poikakaveri?" Oliko tämä unta? Nipistin itseäni, mutta siinä minä silti olin, Auburn Estaten kentällä Epin selässä. Epin suitsia koristi sinivalkoinen ruusuke – Auburn Anniversaryn kenttäratsastuskilpailujen ensimmäinen sija. Tutustumisluokka ei itsessään ollut Epille haaste eikä mitään, mutta ne vastustajat.. Siinä ne seisoivat vierellämme, lievästi tuohtuneen oloisina. Julia ja Valerie sinisen ruusukkeen kanssa, ja serkkuni sekä valmentajani, itse Isabella Sokka Valerien ja sinisen ruusukkeen kanssa. En ollut koskaan pitänyt itseäni mitenkään kunnianhimoisena tai kilpailuhenkisenä, mutta leveä virne kasvoillani ei ollut lähteäkseen.
Minun hevoseni oli ollut paras. Nuori, ajoittain jopa holtiton tammani, jonka suonissa kiehui täysiverisen veri. Kevään vastoinkäymiset olivat vain harmaa muisto enää. Epi oli hyvä, mielettömän hyvä. Se vain vaati myös minun panostani päästäkseen loistoonsa. Estekilpailut Stall Sjöholmassa, nuorten hevosten luokka (100cm), sijoitus 1/8
I wanted to try this again Jalkani tärisivät laskeutuessani alas Epin selästä. Nolla virhepistettä, nopea rata, hevonen tuntui täydelliseltä. Taputin mustanruunikon kaulaa epäuskoisena. I wanted to try this one more time Hymy nousi korviin saakka, kun Epi kiihdytteli kunniakierroksella sinivalkoisen ruusukkeen koristaessa suitsia. Taputin hikistä kaulaa ja annoin hevosen mennä. Olin tarvinnut tätä voittoa enemmän kuin pystyisin ikinä myöntämään. All I need's a win Unlike Pluto - I need a win Pää oli jumissa. Viiniä oli mennyt aika monta lasillista alas edellisiltana, enkä ollut muistanut syödä juuri mitään. Eron jälkeen olin ottanut vastaan jokaikisen projektin, jota oli tarjottu. Töihin hukuttautuminen piti kiireisenä - ei ollut aikaa surra yksinäisyyttä. Olin aikonut työskennellä tämänkin päivän kotoa käsin, mutta olin vain tuijottanut ruutua tuntikaupalla saamatta mitään aikaiseksi. Turhautti aivan saatanasti.
Kello näytti jo melkein kolmea. Tallille oli raahauduttava - en ollut käynyt Auburnissa eilen ollenkaan. Olin lähtenyt töistä suoraan pubiin surullisenkuuluisille ”yksille”. Yksistä oli tullut yksi pullo viiniä ja siitä kaksi. Kertoiko se jotain? Tuhahdin peilikuvalle ja kiskoin jodhpurit jalkaan. Vaikka olo oli turta, omatunto kolkutteli jossain sumean mielen perukoilla. Epi oli upea nuori hevonen. Tiesin, että voisin päästä sen kanssa niin pitkälle kuin vain haluaisin sen viedä. Sileällä tamma oli kehittynyt huimasti – Lotan osaavissa käsissä treenaus oli tehnyt sille hyvää. Punapään ajatteleminen sai ristiriitaiset ajatukset sinkoilemaan päässäni ja sormet hamuilemaan automaattisesti savuketta taskusta. Vedin ihanaa myrkkyä syvälle keuhkoihini ja suljin silmäni. Olin iloinen, ettei minun tarvinnut jakaa hevostani enää. Yeah right. Lotta oli kuitenkin saanut Minan vuokrattavakseen Gabriellan hankkiessa oman hevosen. Masentuneelta entinen tyttöystäväni vaikutti kyllä, mutta olin päättänyt luovuttaa omalta osaltani. Ei toista voinut pakottaa avautumaan ja ottamaan tukea vastaan. Ja vaikka olimme eronneet ilman draamaa, ei eksä ehkä edes ollut oikea ihminen lohduttavan olkapään rooliin. Huokaisten tumppasin savukkeen ja hyppäsin autoon. Nyt unohtaisin kaksijalkaiset ja keskittyisin nelijalkaiseen elämäni naiseen. … ”Oliko ikävä?” mutisin hevoselle pahoittelevaan sävyyn ja rapsutin sen tummaa otsaa. Epi tunki valtavaa päätään syliini kuin vastatakseen myöntävästi. Pieni hymynkare nousi huulilleni ja muutaman hartaan taputuksen jälkeen lähdin vihdoin hakemaan varusteita. Satulahuoneessa melkein törmäsin Jemiinaan, niin koomaisena kuljin. ”Äh, sori, moi!” tervehdin tökerösti mutta virnistin kuitenkin tapani mukaisesti. Voi jestas miten olinkaan erakoitunut kaikista sosiaalisista piireistä viime aikoina. Tallillakin olin haahuillut ihan omissa oloissani. Blondi vastasi tervehdykseen naurahtaen ja huomasin satulan ruskettuneilla käsivarsilla. ”Ratsastamaan menossa?” kysyin. Jemiina nyökkäsi. Seura ei olisi ollenkaan pahitteeksi. Ehkä sitten vihdoin heräisin tähän päivään, kun ei toisen edessä kehtaisi puolinukuksissakaan ratsastaa. Vasta satuloidessani Epiä aivoni alkoivat raksuttamaan. En ollut nähnyt Jemiinaa hetkeen Auburnissa; viimeksi Lefan kanssa touhuamassa, mutta nykyään ruunalla oli toinen vuokraaja. Se blondi jätkä.. Niko? Ketä nainen ratsasti? ”Me ollaan Rillan kanssa valmiita”, kuului samalla vastaus kysymykseeni. Niin, angloarabia oli tänä keväänä ratsastanut se Isabellan lainalapsi, Vivienne. Oikea kermaperseriiviö. Päätäni puistellen avasin karsinan oven ja talutin Epin toisen ruunikon perässä ulos. Ehkä kohta olisin taas perillä siitä, mitä täällä oikein tapahtui. ”Miten teillä lähti Kalla CUP käyntiin?” Jemiina kyseli kuulostaen aidosti kiinnostuneelta. Kohautin olkiani. ”Oltiin viidensiä helpossa kentässä”, vastasin irvistäen. Rataesteet olivat sujuneet hienosti virhepisteittä, koulu ei niinkään (mitäs olin jättänyt kaiken sileän treenaamisen Lotalle), mutta maasto-osuus sai niskavillani pystyyn. Viimeinen osakoe oli mennyt suoraan sanottuna aivan päin helvettiä. En kuitenkaan maininnut siitä Jemiinalle, vaan keskityin saamaan sinkoilevaa Epiä jotenkin apujen väliin. Olihan se ollut hevosen ensimmäinen kerta maastokokeessa – tästä oli suunta vain ylöspäin. ”Meistähän tulee kilpakumppaneita”, blondi hymähti Rillan selästä. Vilkaisin naiseen yllättyneenä. ”Me aletaan kilpailemaan kenttää kanssa”, nainen selitti hymyillen. ”Ai, siistiä”, vastasin tarkoittaen sanomaani. Olimme keväällä olleet Julian kanssa ainoat kenttäratsastajat Auburnissa. Nyt mukana oli myös Gabriella uuden täysiverisensä kanssa ja ilmeisesti jatkossa myös Jemiina ja Rilla. Ehkä saisin sosiaaliset kuvioni herätettyä henkiin kenttäryhmän kautta? Nuorten ja aloittelevien ratsujen harjoituskilpailut Stall Sjöholmassa: Luokka 100cm, sijoitus 12/14
Tuomari Disa Sund: Ratsukolla oli vauhdikas, mutta kuitenkin tasapainoinen esitys. Epi-tamma oli itsevarma, eikä kysellyt pitääkö mennä yli vai ei. Pariin otteeseen lähestymisissä oli pientä hapuilua ja hevonen mietti pitäisikö harppoa vai tikittää viimeiset askeleet. Yksi liian kaukaa lähtenyt ponnistus tipautti puomin alas. Radan loppupuolella Anna oli valmistautuneempi ja osasi tukea Epiä paremmin tenkkapoon hetkellä. --- Huokaisin raskaasti aukaistessani nahkasuitsien solkia. Mikä helvetti minua vaivasi? Jos jatkaisin tähän malliin, nolaisin itseni Kalla CUPin toisissa osakilpailuissa. Olin jo pudottanut tasoamme tutustumisluokkaan. Menettäisin kasvojeni lisäksi varmaan myös paikkani valmennusryhmässä, jos onnistuisin sössimään niin matalalla tasolla. Innokkaita tulijoita paikalleni olisi varmasti pilvin pimein – Sokan siskokset olivat kuluneen vuoden aikana niittäneet mainetta ja kunniaa Suomen hevospiireissä, varmaan enemmän kuin kukaan muu. Keskittymiskyky oli ihan jossain muualla kuin kilparadassa, ja ratsastajaan vahvasti tukeutuva Epi epäröi. Ei hyppäämistä – kyllä se yli meni mistä vaan – mutta puolivillaista ratsastamistani nuorukainen ei osannut paikata. Lähestymiset olivat mitä sattuu ja menetimme paljon arvokkaita sekunteja. Tuohtuneena viskasin pintelit ämpäriin ja sain Epin luimistamaan korviaan. Purin huultani ja taputin ohimennen hevosen kylkeä pahoittelevasti. Milloin minusta oli tullut näin kunnianhimoinen? Milloin minä muka olin välittänyt siitä, mitä muut ajattelivat? Vai oliko kyse vain siitä, että Epin potentiaali oli valumassa hukkaan, kun minä olin eksyksissä elämässäni? Laiminlöinkö minä nuorta lupausta? Synkkä pilvi pääni päällä tiheni ja tummui kovaa vauhtia. Puomin kolahtaessa maahan sisälläni kiehahti, ja ratsastin viimeiselle esteelle sellaisella tarmolla, että Epi ihan hämmentyi. Ryhdistäytyminen oli kuitenkin aivan liian myöhäistä. Kalla Cup 2018 1. osakilpailu, kenttäratsastus: helppo luokka, maastokokeen aamuna 22.04
Kiillotin Epin tummaa karvaa sen karsinassa. Olin tullut tallille kolmannen kilpailupäivän aamuna todella aikaisin, jotta saisin hetken olla hevoseni kanssa ihan rauhassa, ennen kuin hulina kartanolla taas alkaisi. Pohdiskelin, miten pärjäisimme maastokokeessa. Vastassa oli monenlaisia (kovia) ratsukoita. Muun muassa Verneri Kaajapuro upean mustansa kanssa, Isbe ja Ankka, sekä Epin isä Tranquille K, jonka omistaja oli hiljattain pyörinyt myös Auburnissa toisen hevosensa kanssa. Muut hevoset eivät olleet tuttuja: kirjavan täysiverisen selässä oli Gabriella. Olin ensin luullut, että kyseessä oli toinen vuokrahevonen, mutta brunette oli säteillen kertonut sen olevan hänen ikiomansa. Tämä oli Epin ensimmäinen kenttäratsastuskilpailu, joten en ollut odottanut tammalta mitään muuta kuin hyväksyttyjä tuloksia ja jaksamista kolmen päivän kilpailurupeaman läpi. Olimme kuitenkin neljänsiä kahdeksasta osallistujista kahden ensimmäisen osakokeen jälkeen. Koulussa olimme olleet kuudensia. Epi oli ehkä tottunut liikaakin Lotan tyyliin ratsastaa sitä sileällä. Mustiksen lähdettyä uuteen kotiin olin antanut tyttöystäväni toteuttaa intohimoaan kouluratsastukseen Epin kanssa, ja Lotta oli startannut sillä myös Kalla Cupin koulukilpailuissa Helpossa A:ssa. En ollut vieläkään täysin sinut hevoseni jakamisen kanssa, mutta en voinut jättää tyttöystävääni hevosettakaaan. Puistelin ikävät ajatukset päästäni pois ja laskin kiillotusrätin harjaboksiin. Rataestekoe meillä oli kuitenkin sujunut loistavasti – olimme olleet toisia 95cm radalla nollalla virhepisteellä. Epi oli hyvä hyppääjä, ja nyt sillä pitäisi olla myös maastokokeen vaatimaa kuntoa. Toiveikkain mielin loimitin silmäteräni ja lähdin hakemaan kupin kahvia loungesta. Kalla Cup 2018 1. osakilpailu, kouluratsastus Helppo A
Lotta Alavuo: Radalle alkupäässä lähteminen toi omat hyvät ja huonot puolensa kilpailuihin. Ainakin pöllöenergiat me saatiin kaikessa rauhassa verryteltyä pois, kun ei ollut liikaa tunkua. Epi oli kuitenkin niin erilainen hevonen kuin Mustis ja me oltiin koko kevättalvi tehty töitä säännöllisesti yhdessä, kun Anna keskittyi enemmän esteisiin ja maastoon. Anna oli suostunut siihen, että starttaisin Helpon A:n hänen luonteikkaan tammansa kanssa, jolloin saataisiin myös vähän käsitystä tamman edistymisestä. Niinpä tässä mä nyt olin, Anna irrotti suojia tamman jaloista ja toivotti mulle onnea radalle. Hymyilin vähän väkinäisesti. Rata oli kyllä yksi niistä muistiini varmaan ikuisiksi ajoiksi iskostuneista, jonka osaisin ratsastaa vaikka silmät kiinni ja väärinpäin. Pidin myös siitä, miten Epi oli mukavasti liikkeellä; Mustiksen olin aina saanut herätellä ennen rataa. Radalla mua ei jännittänyt. Mua ei ollut jännittänyt muutenkaan vähään aikaan mikään, mihin normaalisti keräsin rohkeutta. Musta oli tullut jotenkin turta. Radan jälkeen Anna tuli juttelee mulle. Tyttöystäväni vaikutti hieman huolestuneelta ja koetin etsiä kasvoille jotain hymyntapaista. ”Sehän oli ihan kiva rata. Oliko ongelmia?” Anna sanoi ja tarttui toiseen ohjaan. ”Ei mitään ihmeellistä, vähän hidas pidätteille, mutta yritin ennakoida.” Kuittasin kysymyksen yksinkertaisella, totuuden mukaisella vastauksella. ”Mä käyn maastossa kävelee hetken. Katotko sillä välin, että muistin varmasti kaiken varata Rillan karsinalle, sen mun toisen kisahuovan myös.” Anna nyökkäsi ja taputti jalkaani. Itse suuntasin parkkipaikan ohitse laidunten läheisyyteen kävelemään hetkeksi ennen talliin palaamista. Vuoden vaihtuessa oltiin käyty vastuuvalmentajien kanssa keskusteluita siitä, miten ratsukot olivat edistyneet viimeisen puolen vuoden aikana. Isabella oli sitä mieltä, että Epin peruskunto oli jo parempi ja voisin alkaa treenaamaan hevosta eteenpäin myös esteillä. Syksyllä Epin ratsastus oli koostunut lähinnä sileällä työskentelystä ja maastossa kunnon kohottamisesta. Olimme startanneet muutaman kerran kouluratsastuksessa helpoissa luokissa Kalla Cupissa.
Tammi-ja helmikuussa olin ottanut sileätyöskentelyn rinnalle astetta vakavammat estetreenit. Tammikuun alussa olimme käyneet myös Heidin estevalmennuksessa Kittimäessä, mutta muuten olimme treenanneet itsenäisesti. Nyt takana oli ensimmäiset estekilpailut ja olin haljeta ylpeydestä. Olin lähtenyt Mandelbacken kilpailuihin ihan kokeilumielessä; olin halunnut nähdä, miten Epi pärjäisi radalla vieraassa ympäristössä. Nuori tammani oli verrytelyn aikana vielä ihan täpinöissään hevos-ja ihmispaljoudesta, mutta radalla se ylitti kaikki odotukseni – Epi voitti oman luokkansa. Olivathan 80cm esteet aika pieniä, mutta keskittymiskyky puhtaan radan ratsastamiseksi ei ollut nuoren hevosen kanssa itsestäänselvyys. Hieno pieni! |