Pimeä lokakuu

Yhtäkkiä lokakuu oli ohi. Syksyn loputon pimeys oli tuonut mukanaan jatkuvan väsymyksen ja arki kului sumussa rutiinilla. Pyrin käymään tallilla aamupäivisin, kun oli vielä valoisaa, mutta yleensä taivas oli niin pilvinen että oli silti hämärää. Aina aikaiset vierailuni tallilla eivät edes onnistuneet, jos oli asiakastapaamisia tai firman sisäisiä tapaamisia - ja niitähän oli lokakuun aikana ollut liiaksi asti.

Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna kilpailtu Harvest Games oli mennyt Isabellan sanojen mukaan aivan liian helposti. Voitto oli napsahtanut pienellä vaivalla niin kenttäratsastuksen kouluohjelmasta kuin maastokokeestakin. Rataesteillä yksi tiputus oli tiputtanut meidät kolmannelle sijalle, mutta olimme silti voittaneet koko luokan. Isabella oli oikeassa: mitä hittoa me vielä tehtiin tuttarissa?

Viimenen osakilpailu starttaisiin helpossa luokassa, ja muutaman hyvin menneen startin jälkeen voisi jo alkaa harkita tasonnostoa CIC1:een, oli Isabella todennut, niin ettei siihen sanottaisi mitään vastalauseita. Ei minulla sellaisia kyllä ollutkaan. Olin jo tovin mennyt sieltä mistä aita oli matalin, ja sen myöntäminen sai minut voimaan pahoin. Vitamiineja nassuun ja nokka pystyyn, talviunille ei päästäisi.

Sieltä se kylmä ja pimeä talvi nimittäin teki uhkaavasti tuloaan. Me oltiin käyty maastoesteradalla viimeistä kertaa tämän vuoden puolella Isabellan kenttävalkassa. Epi ei ollut tykännyt yhtään siitä, että esteet hypittiin yksi kerrallaan. Tammahan olisi hypännyt koko radan vaikka kymmeneen kertaan ja kaasu pohjassa, jos olisi saanut päättää. Hyvin se kuitenkin oli hypyt hoitanut, mihin olin oikein tyytyväinen. Edessä häämöttävä pitkä maneesikausi veti kuitenin mieltä matalaksi. Tervetuloa vaan, kaamos.