Vuoden vaihtuessa oltiin käyty vastuuvalmentajien kanssa keskusteluita siitä, miten ratsukot olivat edistyneet viimeisen puolen vuoden aikana. Isabella oli sitä mieltä, että Epin peruskunto oli jo parempi ja voisin alkaa treenaamaan hevosta eteenpäin myös esteillä. Syksyllä Epin ratsastus oli koostunut lähinnä sileällä työskentelystä ja maastossa kunnon kohottamisesta. Olimme startanneet muutaman kerran kouluratsastuksessa helpoissa luokissa Kalla Cupissa.
Tammi-ja helmikuussa olin ottanut sileätyöskentelyn rinnalle astetta vakavammat estetreenit. Tammikuun alussa olimme käyneet myös Heidin estevalmennuksessa Kittimäessä, mutta muuten olimme treenanneet itsenäisesti. Nyt takana oli ensimmäiset estekilpailut ja olin haljeta ylpeydestä. Olin lähtenyt Mandelbacken kilpailuihin ihan kokeilumielessä; olin halunnut nähdä, miten Epi pärjäisi radalla vieraassa ympäristössä. Nuori tammani oli verrytelyn aikana vielä ihan täpinöissään hevos-ja ihmispaljoudesta, mutta radalla se ylitti kaikki odotukseni – Epi voitti oman luokkansa. Olivathan 80cm esteet aika pieniä, mutta keskittymiskyky puhtaan radan ratsastamiseksi ei ollut nuoren hevosen kanssa itsestäänselvyys. Hieno pieni!
0 Comments
Lauantai ja sain nukkua pitkään. Mitä luksusta! Kerrostaloasuntoni ei ehkä ollut lähimainkaan niin hulppea kuin Auburnin Kartano, mutta se oli mukava ja minä sain nukkua siellä aamuni pitkään viikonloppuisin. Erittäin tyytyväisenä elämäntilanteeseeni istuin harmaalla kangassohvalla yhdeltätoista ja selasin Twitteriä. Hörpin aamukahvia ilman kiirettä mihinkään. Auringonvalo tulvi sisään isoista ikkunoista. Täydellinen keli mennä Epin kanssa maastoon. Hevosen kanssa oli tuupattu eilen koulua niska limassa, joten tamma kyllä ansaitsikin rennomman päivän tähän väliin.
Tallillakin oli virkistävämpää käydä, kun siellä ei asunut seitsemää päivää viikossa. Pirteänä kävelin talliin ja törmäsin käytävällä Rasmukseen. ”Huomenta”, tervehdin hyväntuulisesti. Miehellä oli ratsastuskamppeet päällä, joten kysyin: ”Ootko ratsastamaan menossa vai tulossa?” Hän kertoi hypänneensä Haukalla ja Laran odottavan vielä liikutusta. Niin, Haukka oli sen uuden tyypin, Matildan. Mikä sattuma, että samalla tallilla oli kaksi violettipäätä, mietin huvittuneena. ”Meinasin lähteä Epin kanssa maastoon, lähdetkö messiin?” ehdotin. Emme olleet Rasmuksen kanssa sen pahemmin tutustuneet, enkä tiennyt voisiko häntä vähempää kiinnostaa seurani, mutta päätin tehdä aloitteen. Tunsin kyllä kaikki hevoset niiden erityistarpeita myöten, mutta niiden omistajat taas.. En niinkään. Lähinnä Tildan ja Lotan, sekä tietysti entisen työtoverini Jonathanin. Olisi jo korkea aika tehdä asialle jotain. Ilokseni Rasmus suostui ja totesi lähtevänsä samantien hakemaan Laraa sisälle. Pitäisi kuulemma ehtiä sitten vielä töihinkin. Nyökkäsin, ja lähdimme molemmat omiin suuntiimme. Lara oli pääasiassa hyvin samantyylinen hevonen kuin Epi, mutta tänään tammat olivat ihan eri tasolla energiatasonsa suhteen. Epi oli raukea eilisen rankan treenin jälkeen, kun taas Lara tuntui olevan tikittävä aikapommi. Rasmus saikin vähän keskustella ratsunsa kanssa alkukäynneistä. Toisen nuorikon levottomuus tarttui vähän Epiinkin, mutta se ei pahemmin jaksanut väitellä kanssani tahdista. Pohja oli onneksi paikoittain hyvässä kunnossa kunnon laukkapätkille. Sekä Lara että Epi nauttivat päästessään vähän revittelemään. Lumi vain pöllysi hevosten jaloissa, kun kiisimme kylmää viimaa vastaan. Rasmus ei turhia jutellut, lähinnä kommentoi lyhytsanaisesti Laran pöllöilyä. Keskityimme molemmat ratsastamiseen ja raikkaasta pakkaskelistä nauttimiseen. Luminen maisema oli todella kaunis, kun taivas oli monen lumipyryisen päivän jälkeen täysin kirkas. ”Upeaa”, totesin ääneen. Rasmus nyökkäsi, ja hetken olin näkevinäni hiljaisen miehen melkein hymyilevän. New year, same old shit - vaan eipäs tällä kertaa. Hyräilin hyväntuulisena Billy Talentin soidessa auton radiosta, kun ajelin palaverin päätyttyä suoraan Auburniin. Pitkästä aikaa ei väsyttänyt. Vaikka kuinka olin uskotellut kaikille, että kyllä minä kahta työtä jaksoin, olin tosiasiassa elänyt suorastaan vaarallisella määrällä kofeiinia. Kaksi intohimoani olivat repineet kumpikin omaan suuntaansa ja vieneet yhdessä ihan helvetisti liikaa energiaa. Huokaisin syvään, annoin hymyn kiivetä kasvoilleni ja nousin autosta.
Ensimmäinen helmikuuta, ensimmäistä kertaa Auburnissa puhtaasti asiakkaana. Ei tallimestarina. Ja se tuntui mielettömän hyvältä. Olin vastuussa vain omasta hevosestani. Ja hevoseni todella ansaitsi kaiken sen ajan, mikä oli viimeisen vuoden aikana hukkunut töiden alle. Herpaantumiseni treenin suhteen oli näkynyt Kalla CUPin finaalissa, jossa Helppo B oli mennyt aivan penkin alle. Olimme onneksi tsempanneet vähän Helpossa A:ssa, mutta silti jääneet sijoitta. Hyvin alkanut kisasyksy oli lössähtänyt nolosti, ja se oli täysin omaa syytäni. Huokaisin uudestaan ja avasin tallin oven. Tällä kaudella olisi vain graafikon työt uudessa, vakituisessa työpaikassa, Epin treenaus ja Lotta. Ja näitä kolmea tekisin täysillä ja selväjärkisenä, en unenpuutteesta kärsien puolivillaisesti. Tervehdin kaikkia tuttuja ja uudempia kasvoja päättäväinen virne naamalla, ja nappasin hiuksiini sointuvan riimunnarun. Sosialisoisin myöhemmin, nyt mustanruunikko kaunottareni saisi jakamattoman huomioni. ”Hei kultapieni”, lepertelin hevoselle, joka ravasi innokkaasti luokseni tarhan portille. Epikin taisi olla iloinen siitä, että meillä olisi vihdoin kunnolla yhteistä aikaa. Naurahdin ajatukselle; eihän hevosparka mitään kiireistäni tiennyt. Luultavasti sitä vain tympi tiuhasti pyryttävä lumisade. Nappasin puoliverisen matkaani ja talutin sen pesarille. Toppaloimen alta paljastui ihanan puhdas hevonen, joten harjailuun ei välttämättä olisi tarvinnut käyttää kahtakymmentä minuuttia. Käytin silti. Epistä se ei kuitenkaan ollut ihan niin ihanaa, vaan se väsyi paikallaan seisoskeluun ja hyöri minkä ketjuissa pystyi. ”Joo joo, mennään” mutisin kärsimättömälle hevoselle, panin harjat syrjään ja vedin sille koulukamat niskaan. Suuntasin suoraan maneesiin, sillä viidentoista asteen pakkanen ja lumipyry eivät pahemmin houkutelleet ulkoilmaan. Epillä riitti energiaa, ja annoinkin sen alkuun päästellä vähän höyryjä ennen kuin alkaisin oikeasti vaatimaan siltä asioita. Päivän teemana oli huolellinen läpiratsastus. Epi oli energisyydestään huolimatta onneksi hyvin yhteistyöhaluinen, ja hetken kaahoteltuaan se asettuikin kivasti ohjan ja pohkeen väliin. Taivuttelin tammaa ympyröillä ja kiemuroilla, tein paljon siirtymisiä ja väistöjä. Varmuuteni yhteistyöhömme vain kasvoi, kun Epi kuunteli pieniäkin apuja ja teki juuri niin kuin pyysin. Olin yhtä hymyä, kun laskeuduin selästä ja kävelin loppukäyntejä maastakäsin. Ihan kuin oloni ei olisi jo ollut taivaissa, maneesiin käveli rakas punapääni uljaan friisiläisensä kanssa. ”Hei Lotta, arvaa mitä!” huudahdin. Ja niin selitin kaiken uudesta työpaikastani, siitä miten en enää ollut Auburnissa töissä, ja siitä miten voisin nyt pyhittää kaiken vapaa-aikani Epille ja asianomaiselle tyttöystävälle. |