Lauantai ja sain nukkua pitkään. Mitä luksusta! Kerrostaloasuntoni ei ehkä ollut lähimainkaan niin hulppea kuin Auburnin Kartano, mutta se oli mukava ja minä sain nukkua siellä aamuni pitkään viikonloppuisin. Erittäin tyytyväisenä elämäntilanteeseeni istuin harmaalla kangassohvalla yhdeltätoista ja selasin Twitteriä. Hörpin aamukahvia ilman kiirettä mihinkään. Auringonvalo tulvi sisään isoista ikkunoista. Täydellinen keli mennä Epin kanssa maastoon. Hevosen kanssa oli tuupattu eilen koulua niska limassa, joten tamma kyllä ansaitsikin rennomman päivän tähän väliin.
Tallillakin oli virkistävämpää käydä, kun siellä ei asunut seitsemää päivää viikossa. Pirteänä kävelin talliin ja törmäsin käytävällä Rasmukseen. ”Huomenta”, tervehdin hyväntuulisesti. Miehellä oli ratsastuskamppeet päällä, joten kysyin: ”Ootko ratsastamaan menossa vai tulossa?” Hän kertoi hypänneensä Haukalla ja Laran odottavan vielä liikutusta. Niin, Haukka oli sen uuden tyypin, Matildan. Mikä sattuma, että samalla tallilla oli kaksi violettipäätä, mietin huvittuneena. ”Meinasin lähteä Epin kanssa maastoon, lähdetkö messiin?” ehdotin. Emme olleet Rasmuksen kanssa sen pahemmin tutustuneet, enkä tiennyt voisiko häntä vähempää kiinnostaa seurani, mutta päätin tehdä aloitteen. Tunsin kyllä kaikki hevoset niiden erityistarpeita myöten, mutta niiden omistajat taas.. En niinkään. Lähinnä Tildan ja Lotan, sekä tietysti entisen työtoverini Jonathanin. Olisi jo korkea aika tehdä asialle jotain. Ilokseni Rasmus suostui ja totesi lähtevänsä samantien hakemaan Laraa sisälle. Pitäisi kuulemma ehtiä sitten vielä töihinkin. Nyökkäsin, ja lähdimme molemmat omiin suuntiimme. Lara oli pääasiassa hyvin samantyylinen hevonen kuin Epi, mutta tänään tammat olivat ihan eri tasolla energiatasonsa suhteen. Epi oli raukea eilisen rankan treenin jälkeen, kun taas Lara tuntui olevan tikittävä aikapommi. Rasmus saikin vähän keskustella ratsunsa kanssa alkukäynneistä. Toisen nuorikon levottomuus tarttui vähän Epiinkin, mutta se ei pahemmin jaksanut väitellä kanssani tahdista. Pohja oli onneksi paikoittain hyvässä kunnossa kunnon laukkapätkille. Sekä Lara että Epi nauttivat päästessään vähän revittelemään. Lumi vain pöllysi hevosten jaloissa, kun kiisimme kylmää viimaa vastaan. Rasmus ei turhia jutellut, lähinnä kommentoi lyhytsanaisesti Laran pöllöilyä. Keskityimme molemmat ratsastamiseen ja raikkaasta pakkaskelistä nauttimiseen. Luminen maisema oli todella kaunis, kun taivas oli monen lumipyryisen päivän jälkeen täysin kirkas. ”Upeaa”, totesin ääneen. Rasmus nyökkäsi, ja hetken olin näkevinäni hiljaisen miehen melkein hymyilevän.
0 Comments
New year, same old shit - vaan eipäs tällä kertaa. Hyräilin hyväntuulisena Billy Talentin soidessa auton radiosta, kun ajelin palaverin päätyttyä suoraan Auburniin. Pitkästä aikaa ei väsyttänyt. Vaikka kuinka olin uskotellut kaikille, että kyllä minä kahta työtä jaksoin, olin tosiasiassa elänyt suorastaan vaarallisella määrällä kofeiinia. Kaksi intohimoani olivat repineet kumpikin omaan suuntaansa ja vieneet yhdessä ihan helvetisti liikaa energiaa. Huokaisin syvään, annoin hymyn kiivetä kasvoilleni ja nousin autosta.
Ensimmäinen helmikuuta, ensimmäistä kertaa Auburnissa puhtaasti asiakkaana. Ei tallimestarina. Ja se tuntui mielettömän hyvältä. Olin vastuussa vain omasta hevosestani. Ja hevoseni todella ansaitsi kaiken sen ajan, mikä oli viimeisen vuoden aikana hukkunut töiden alle. Herpaantumiseni treenin suhteen oli näkynyt Kalla CUPin finaalissa, jossa Helppo B oli mennyt aivan penkin alle. Olimme onneksi tsempanneet vähän Helpossa A:ssa, mutta silti jääneet sijoitta. Hyvin alkanut kisasyksy oli lössähtänyt nolosti, ja se oli täysin omaa syytäni. Huokaisin uudestaan ja avasin tallin oven. Tällä kaudella olisi vain graafikon työt uudessa, vakituisessa työpaikassa, Epin treenaus ja Lotta. Ja näitä kolmea tekisin täysillä ja selväjärkisenä, en unenpuutteesta kärsien puolivillaisesti. Tervehdin kaikkia tuttuja ja uudempia kasvoja päättäväinen virne naamalla, ja nappasin hiuksiini sointuvan riimunnarun. Sosialisoisin myöhemmin, nyt mustanruunikko kaunottareni saisi jakamattoman huomioni. ”Hei kultapieni”, lepertelin hevoselle, joka ravasi innokkaasti luokseni tarhan portille. Epikin taisi olla iloinen siitä, että meillä olisi vihdoin kunnolla yhteistä aikaa. Naurahdin ajatukselle; eihän hevosparka mitään kiireistäni tiennyt. Luultavasti sitä vain tympi tiuhasti pyryttävä lumisade. Nappasin puoliverisen matkaani ja talutin sen pesarille. Toppaloimen alta paljastui ihanan puhdas hevonen, joten harjailuun ei välttämättä olisi tarvinnut käyttää kahtakymmentä minuuttia. Käytin silti. Epistä se ei kuitenkaan ollut ihan niin ihanaa, vaan se väsyi paikallaan seisoskeluun ja hyöri minkä ketjuissa pystyi. ”Joo joo, mennään” mutisin kärsimättömälle hevoselle, panin harjat syrjään ja vedin sille koulukamat niskaan. Suuntasin suoraan maneesiin, sillä viidentoista asteen pakkanen ja lumipyry eivät pahemmin houkutelleet ulkoilmaan. Epillä riitti energiaa, ja annoinkin sen alkuun päästellä vähän höyryjä ennen kuin alkaisin oikeasti vaatimaan siltä asioita. Päivän teemana oli huolellinen läpiratsastus. Epi oli energisyydestään huolimatta onneksi hyvin yhteistyöhaluinen, ja hetken kaahoteltuaan se asettuikin kivasti ohjan ja pohkeen väliin. Taivuttelin tammaa ympyröillä ja kiemuroilla, tein paljon siirtymisiä ja väistöjä. Varmuuteni yhteistyöhömme vain kasvoi, kun Epi kuunteli pieniäkin apuja ja teki juuri niin kuin pyysin. Olin yhtä hymyä, kun laskeuduin selästä ja kävelin loppukäyntejä maastakäsin. Ihan kuin oloni ei olisi jo ollut taivaissa, maneesiin käveli rakas punapääni uljaan friisiläisensä kanssa. ”Hei Lotta, arvaa mitä!” huudahdin. Ja niin selitin kaiken uudesta työpaikastani, siitä miten en enää ollut Auburnissa töissä, ja siitä miten voisin nyt pyhittää kaiken vapaa-aikani Epille ja asianomaiselle tyttöystävälle. Elokuun lopussa oli pakko ottaa ja lähteä vielä vikalle kesäreissulle: britteihin Hemsbury Huntiin. Ai miksi? Koska luvassa oli hienostuneet englantilaiset lärvit kalliilla brandylla metsästysretki brittien upeissa maisemissa. Nuorelle kenttähevoselleni se oli loistava tilaisuus kasvattaa kuntoa ja treenata kiinteiden esteiden hyppäämistä. Tai niin ajattelin. Epi ei ollut koskaan ennen ollut tekemisissä koirien kanssa. Siis ikinä. Ja nyt niitä oli hirveä määrä joka puolella. Ne hyppivät ja haukkuivat ja juoksivat niin lähellä hevosia, että ihan hirvitti. Epi sai slaagin jo heti alkuunsa. Alkumetreillä järkyttynyt hevoseni tärisi kauttaaltaan ja steppasi hermostuneena jokaiseen ilmansuuntaan. Mitä ihmettä olin ajatellut ilmoittautuessani mukaan? Kirosin itseni alimpaan helvettiin ja toivoin sormet ja varpaat ristissä, ettei tammani potkaisisi yhtäkään koiraa hengiltä tai päinvastoin kuolisi itse sydänkohtaukseen. Noh, isona hevosena isolla täysiveriprosentilla Epi oli kyllä nopea. Kun se selvisi alkujärkytyksestään, me kirimme porukan etunenään ja pidimme paikkamme loppuun asti. Osittain Epin kilpailuvietin takia ja osittain siksi, että Epi halusi niin kauas koirista kuin mahdollista. Aina kun näköpiirissä oli esteitä, Epi unohti hetkeksi miten hirveää sen elämästä oli tullut ja hyppäsi upeasti. Ja sen pienen hetken yritin ajatella, että ehkä en ollut tehnyt totaalista munausta lähtiessäni mukaan. Kun kahden tunnin henkensä edestä juokseminen retki oli ohi, puunailin umpiväsynyttä Epiä pitkän tovin. Harjasin sitä hartaasti ja pyysin tuhat kertaa anteeksi, että olin laittanut sen näin pahaan paikkaan. Koirat olivat muualla ja Epi sai eteensä ison heinäkasan, josta se alkoi nyhtää tyytyväisenä. Katsellessani tamman puoliummessa olevia silmiä ja rauhallista syömistä vakuutin itselleni, että kaikki oli nyt okei. Ja minä voisin lähteä vetämään lärvit.. Koirakaverit ☆ Kettumaisen nokkela tai muuten vain viekkaan hurmaava suoritus ☆ Syyssuloinen
Tasan kolme viikkoa tästä kuvasta (jonka piirsi Amanda, kiitos ♥)
Epi oli päässyt tarhaan jaloittelemaan pitkän automatkan jälkeen. Se oli puhissut ja pälyillyt aikansa, mutta sitten se oli rentoutunut aivan silmissä. Olin nojaillut uudenkarheaan valkoiseen aitaan ihaillen tammaani - ikiomaa, älyttömän lupaavaa nuorta puoliveristäni, jonka säkä oli minua kuusi senttiä korkeampi. Epi oli valtava, tulinen ja nopea kuin tuuli. Se oli unelmieni hevonen, ja nyt minä sain pitää sitä unelmieni tallipaikassa. Uudistetussa Auburnissa, jota pyörittivät serkkuni Amanda ja Isabella. En olisi voinut olla onnellisempi. Tasan kolme viikkoa näistä mietteistä nojailin taas siihen samaiseen aitaan. Viime viikot oli käynyt kamala hulina, kun uusia hevosia oli muuttanut talliin tasaiseen tahtiin. Hevoset oli ollut helppo oppia nimiltä, ihmisiä ei niinkään. Paitsi Ellie, joka oli aivan törkeän hyvännäköinen, ja Tilda, joka vaikutti sellaiselta, jonka kanssa tulisin hyvin juttuun. Kiireisenä en kuitenkaan ollut ehtinyt juurikaan puhua muutamaa sanaa enempää kenenkään kanssa. Lähinnä olin saanut opastaa uusia vuokraajia ja yksityisenomistajia, mistä löytyi mitäkin, ja opetella itse kaikkien hevosten yksilöllisistä tarpeista. Nyt kaikki alkoi jo sujua rutiinilla. Epikin oli tottunut uuteen kotiinsa ja mussutti nytkin ruohoa tyytyväisenä tarhassa, johon olin sen päästänyt ratsastuksen jälkeen. Tänä sunnuntaina minulla oli jopa ollut aikaa lähteä lönkyttelemään kaikessa rauhassa vähän pidemmälle maastoretkelle. Tai no, minä olisin mielelläni voinut himmailla, mutta Epi tottakai halusi päästellä taas niin kovaa kuin mustista kintuistaan pääsi. Ja minähän päästin, sillä mitään en tässä maailmassa rakastanut niin paljon kuin kiitolaukkaa hevoseni selässä. |