Kaamos

Päässä jomotti viikon jatkuneet huonot yöunet. Robottimaisin liikkein harpoin Epin vierellä, väistin sen ylienergisiä hilumisia, avasin tallin oven ja tyrkkäsin tamman karsinaansa. Tamma heilutteli päätään tyytymättömänä, kun sidoin sitä karsinan kalteriin kiinni. Mutisin hyvin epämääräisen anteeksipyynnön ja lähdin riisumaan toppaloimea. Oliko nyt se hetki, kun pitäisi myöntää, ettei jaksanut ratsastaa omaa hevostaan? Että tämä pimeys ja kylmyys luikerteli sieluun asti ja jäädytti kaiken kiinnostuksen.. no, kaikkeen? Purin hammasta, huokaisin syvään ja asettelin toppaloimen karsinan oven päälle.
 
Missä oli se Anna, joka tervehti jokaista vastaantulijaa leveällä hymyllä ja jonka sisällä paloi intohimo kenttäratsastukseen? Anna, jonka elämän keskipiste oli nuori puoliverinen? Siinä se laahusti hartiat jumissa ja selkä jäykkänä satulahuoneeseen ja irvistellen nappasi satulan kantoon. Koska pakkohan se perkele oli liikuttaa, jos halusi olla aiheuttamatta vaaratilanteita räjähdysalttiilla nuorikolla. Epi hyöri karsinassa varusteita karkuun ja sai hermot kiristymään entisestään. Oliko pakko, just nyt kun ei millään jaksaisi?
”Saatana”, sihahdin levottoman hevosen astuessa jalkaterälle ja olin jo valmis heittämään hanskat tiskiin.
 
Jokainen askel sattui, mutta suu tiukkana viivana talutin hevosen maneesiin ja nousin selkään. Eikä siitä mitään tullut. Epille oli kertynyt liikaa energiaa, minulla ei ollut sitä yhtään. Iso hevonen alkoi painaa kädelle, pelleili ihan omiaan ja menetin viimeisetkin motivaation rippeet. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä, kun puoliverinen laukkasi hallitsemattomasti kierroksen toisensa jälkeen. En vain jaksanut enää. Juoksisi nyt pöllöenergiansa pois sitten. Kun maneesin ovelta alkoi kuulua ääniä, pidätin Epiä jokainen lihas särkien ja nieleskelin kyyneliä.
 
Tildan pää kurkisti ovista, Coco käsipuolessaan. Tottakai polkkatukka huomasi heti, ettei kaikki ollut nyt ihan kohdallaan.
”Mä tarviin jonkun ratsastamaan tätä”, henkäisin hypätessäni alas mustanruunikon selästä. Tilda ei vastannut mitään, antoi vain ensin hämmästyneen mutta pian myötätuntoiseksi muuttuvan katseen. Minä olin se, jonka hevosella kukaan muu ei koskaan ratsastanut. Tai no Lotta oli hetken mennyt sillä luovuttuaan Mustiksesta, mutta senkin olin sallinut pitkin hampain. Ja kyseessä oli kuitenkin ollut tyttöystävä. Puistelin päätäni ja talutin hevosen pois vaivautumatta edes sanomaan Tildalle mitään enempää.
 
Tähän pitäisi saada joku järki, tai mulla ei olisi sitä kohta enää yhtään.