|
Elokuun lopussa oli pakko ottaa ja lähteä vielä vikalle kesäreissulle: britteihin Hemsbury Huntiin. Ai miksi? Koska luvassa oli hienostuneet englantilaiset lärvit kalliilla brandylla metsästysretki brittien upeissa maisemissa. Nuorelle kenttähevoselleni se oli loistava tilaisuus kasvattaa kuntoa ja treenata kiinteiden esteiden hyppäämistä. Tai niin ajattelin. Epi ei ollut koskaan ennen ollut tekemisissä koirien kanssa. Siis ikinä. Ja nyt niitä oli hirveä määrä joka puolella. Ne hyppivät ja haukkuivat ja juoksivat niin lähellä hevosia, että ihan hirvitti. Epi sai slaagin jo heti alkuunsa. Alkumetreillä järkyttynyt hevoseni tärisi kauttaaltaan ja steppasi hermostuneena jokaiseen ilmansuuntaan. Mitä ihmettä olin ajatellut ilmoittautuessani mukaan? Kirosin itseni alimpaan helvettiin ja toivoin sormet ja varpaat ristissä, ettei tammani potkaisisi yhtäkään koiraa hengiltä tai päinvastoin kuolisi itse sydänkohtaukseen. Noh, isona hevosena isolla täysiveriprosentilla Epi oli kyllä nopea. Kun se selvisi alkujärkytyksestään, me kirimme porukan etunenään ja pidimme paikkamme loppuun asti. Osittain Epin kilpailuvietin takia ja osittain siksi, että Epi halusi niin kauas koirista kuin mahdollista. Aina kun näköpiirissä oli esteitä, Epi unohti hetkeksi miten hirveää sen elämästä oli tullut ja hyppäsi upeasti. Ja sen pienen hetken yritin ajatella, että ehkä en ollut tehnyt totaalista munausta lähtiessäni mukaan. Kun kahden tunnin henkensä edestä juokseminen retki oli ohi, puunailin umpiväsynyttä Epiä pitkän tovin. Harjasin sitä hartaasti ja pyysin tuhat kertaa anteeksi, että olin laittanut sen näin pahaan paikkaan. Koirat olivat muualla ja Epi sai eteensä ison heinäkasan, josta se alkoi nyhtää tyytyväisenä. Katsellessani tamman puoliummessa olevia silmiä ja rauhallista syömistä vakuutin itselleni, että kaikki oli nyt okei. Ja minä voisin lähteä vetämään lärvit..  Koirakaverit ☆ Kettumaisen nokkela tai muuten vain viekkaan hurmaava suoritus ☆ Syyssuloinen
0 Comments
|
