​Murronmaalla Huminan tallilla

”Onpa se hauskan värinen! Nätti kuin mikä” hymyilin, kun mustanvoikko tamma työnsi päänsä meitä kohti Kristianin avattua karsinan oven. Tamma oli huomattavasti pienempi kuin omani. Kristian hymyili takaisin, selkeästi hyvillään kehuista.
”No, Epi onkin aika tylsän värinen”, mies totesi ja virnisti. Kurtistin kulmiani muka kovinkin tuimana. Mokoman hevosilla piti aina olla isoja merkkejä – katsoi nyt sitä toistakin, valtava läsi ja kaksi sukkaa silläkin. Siinä oli selkeästi joku juttu. Vai kuinka pinnallinen ihminen saattoi olla?

Nelivuotias Sinna oli energinen ja herkkä kuten Epikin, mutta nuoresta iästään huolimatta jopa kiltimpi kuin oma kuusivuotiaani. Katsoin mietteliäänä, kun tamma väisti nätisti Kristianin astuessa askeleen eteenpäin. Epi oli tuossa iässä ollut jopa aika röyhkeä. Nykyään sillä oli onneksi jo enemmän silmää auktoriteetille. Toisaalta, Kristian oli ihminen joka suorastaan huokui auktoriteettia. Ehkä kyse ei ollut hevosesta vaan käsittelijästä. Kiusallinen ajatus.

Käännyin takaisin käytävälle sidotun Epin puoleen ja harjasin sen ripeästi pölyharjalla läpi. Jos en olisi ollut varma Kristianin kuuntelevan haukkana viereisessä karsinassa, olisin kuiskinut Epin korvaan, että sen oli paras nyt olla antamatta musta huonon hevosenkäsittelijän kuvaa. Moni ihminen ei saanut mua tuntemaan itseäni epävarmaksi, mutta Kristian oli yksi niistä. Siispä yritin viestiä tammalleni telepaattisesti tuijottamalla sitä suu tiukkana viivana.

Onneksi tänään vuorossa oli kuitenkin nuorten hevosten mieliä nostattava revittelymaasto eikä hikitreeni. Puiden vilistäessä silmissä ja hevosten ottaessa mittaa toisistaan jostain jännittyneen vatsan pohjasta pulppusi elämänriemua, ihan kuten muutama päivä sitten Tildan ja Cocon kanssa. Siinä unohtui Kristian, surkea estemenestys ja kaikki muutkin murheet, enkä osannut edes jännittää muutaman päivän päästä alkavaa kenttärupeamaa.

Kuka Kristian? Kuka Sinna?

Kalla CUP 2. osakilpailu

​Riisuin Epiltä varusteita pää pyörällä. Olin ollut varma, että me oltaisiin pärjätty Juniorimestaruudessa, mutta ah kuinkas kävikään. Epi oli kolautellut alas puomin toisensa jälkeen, ja mun ylpeyteni oli kolissut vähintään yhtä kovaa alas. Me oltiin tietysti hävitty Antonin ratsastamalle Vilalle ja Kristianin Sinnalle, jopa parille piensuokille ja kirsikkana kakun päällä vielä Kaajapuron Jannalle. Olisin voinut hypätä kaivoon, kun vein puuskuttavan ja osumaa ottaneen Epin pois radalta kasvot punaisina turhautumisesta ja häpeästä. Mikä floppi.
 
Joku pirun periksiantamattomuus oli saanut mut kuitenkin ratsastamaan vielä toisen luokan läpi, kun Epikin oli pahemmilta haavereilta kolistelusta huolimatta säästynyt. Ihme ja kumma, jokaikinen puomi oli pysynyt kannattimillaan ja me oltiin tultu puhtaalla radalla neljänneksi metrikympissä. Nyt Isabella ei ainakaan voinut ihan tyystin lynkata meitä, eihän?