Maastoa vetämässä

Olin kovin hyvilläni, kun Isabella pyysi (no, oikeastaan määräsi) minut vetämään yhteismaastoa syyskuun lopulla, kun kesän kuumuus oli jo takanapäin ja ruska verhosi metsän keltaisen, oranssin ja punaisen sävyihin. Syksy oli ehdottomasti lempivuodenaikani. Kirpeä keli sai myös Epin hyvälle tuulelle. Hevosen korvat olivat hörössä maastopolkujen suuntaan jo siinä vaiheessa, kun nousimme virkeiden hevosten selkään tallipihalla. Mukana olivat Julia ja Valerie (ihanaa), Viivi ja Rilla (kamalaa) sekä uudempi kasvo Anton Vilan kanssa. Johdatin jokseenkin erikoisen kokoonpanon hiekkatielle.

Epi nautti maastoilusta aivan yhtä paljon kuin minä. Varmaan juuri siksi Isabella oli pyytänyt meitä vetäjiksi. Tunsimme jokaisen polun, ja Epi toimi vetohevosena erinomaisesti. Tamma oli tottunut menemään yksin maastossa eikä siis säpsynyt turhia, ja toisaalta siltä löytyi kilpailuviettiä niin paljon, että porukassa se oli mieluiten ensimmäinen. Takana se olisi vain turhautunut lajitovereiden pyllyjen tuijotteluun.

Laukkapätkällä revitellyt Epi viskaisi päätään protestoivasti, kun hidastin sen käyntiin ja käänsin hiekkatieltä metsäpoluille. Maasto meni vaikeammaksi, mutta ahkeran maastoilun ansiosta Epi oli oppinut varmajalkaiseksi ja osasi katsoa, mihin arvokkaat jalkansa astui. Hilpeänä juttelin maastoseurueelleni, joka ei ollut ihan niin vakuuttunut metsän ihanuudesta. Julia sätti hirvikärpäsiä kovaan ääneen kiroten ja Viivi näytti myös melkoisen nyrpeää naamaa. Anton sen sijaan vaikutti hyväntuuliselta – tai kohteliaalta, mene ja tiedä. Minä kuitenkin vähät välitin moisesta, keskityin metsän tuoksuun ja Epin rentoutuneisiin liikkeisiin.

Tallin pihaan päästyämme Viivi pamautti ilmoille sellaisen kysymyksen, että Anton meni vaikeaksi ja minä ja Julia teimme kaikkemme, ettemme olisi remahtaneet kunnon röhönauruun.
​
” Ootko sä joku Isabellan poikakaveri?"