|
Estekilpailut Stall Sjöholmassa, nuorten hevosten luokka (100cm), sijoitus 1/8
I wanted to try this again Jalkani tärisivät laskeutuessani alas Epin selästä. Nolla virhepistettä, nopea rata, hevonen tuntui täydelliseltä. Taputin mustanruunikon kaulaa epäuskoisena. I wanted to try this one more time Hymy nousi korviin saakka, kun Epi kiihdytteli kunniakierroksella sinivalkoisen ruusukkeen koristaessa suitsia. Taputin hikistä kaulaa ja annoin hevosen mennä. Olin tarvinnut tätä voittoa enemmän kuin pystyisin ikinä myöntämään. All I need's a win Unlike Pluto - I need a win
0 Comments
Pää oli jumissa. Viiniä oli mennyt aika monta lasillista alas edellisiltana, enkä ollut muistanut syödä juuri mitään. Eron jälkeen olin ottanut vastaan jokaikisen projektin, jota oli tarjottu. Töihin hukuttautuminen piti kiireisenä - ei ollut aikaa surra yksinäisyyttä. Olin aikonut työskennellä tämänkin päivän kotoa käsin, mutta olin vain tuijottanut ruutua tuntikaupalla saamatta mitään aikaiseksi. Turhautti aivan saatanasti.
Kello näytti jo melkein kolmea. Tallille oli raahauduttava - en ollut käynyt Auburnissa eilen ollenkaan. Olin lähtenyt töistä suoraan pubiin surullisenkuuluisille ”yksille”. Yksistä oli tullut yksi pullo viiniä ja siitä kaksi. Kertoiko se jotain? Tuhahdin peilikuvalle ja kiskoin jodhpurit jalkaan. Vaikka olo oli turta, omatunto kolkutteli jossain sumean mielen perukoilla. Epi oli upea nuori hevonen. Tiesin, että voisin päästä sen kanssa niin pitkälle kuin vain haluaisin sen viedä. Sileällä tamma oli kehittynyt huimasti – Lotan osaavissa käsissä treenaus oli tehnyt sille hyvää. Punapään ajatteleminen sai ristiriitaiset ajatukset sinkoilemaan päässäni ja sormet hamuilemaan automaattisesti savuketta taskusta. Vedin ihanaa myrkkyä syvälle keuhkoihini ja suljin silmäni. Olin iloinen, ettei minun tarvinnut jakaa hevostani enää. Yeah right. Lotta oli kuitenkin saanut Minan vuokrattavakseen Gabriellan hankkiessa oman hevosen. Masentuneelta entinen tyttöystäväni vaikutti kyllä, mutta olin päättänyt luovuttaa omalta osaltani. Ei toista voinut pakottaa avautumaan ja ottamaan tukea vastaan. Ja vaikka olimme eronneet ilman draamaa, ei eksä ehkä edes ollut oikea ihminen lohduttavan olkapään rooliin. Huokaisten tumppasin savukkeen ja hyppäsin autoon. Nyt unohtaisin kaksijalkaiset ja keskittyisin nelijalkaiseen elämäni naiseen. … ”Oliko ikävä?” mutisin hevoselle pahoittelevaan sävyyn ja rapsutin sen tummaa otsaa. Epi tunki valtavaa päätään syliini kuin vastatakseen myöntävästi. Pieni hymynkare nousi huulilleni ja muutaman hartaan taputuksen jälkeen lähdin vihdoin hakemaan varusteita. Satulahuoneessa melkein törmäsin Jemiinaan, niin koomaisena kuljin. ”Äh, sori, moi!” tervehdin tökerösti mutta virnistin kuitenkin tapani mukaisesti. Voi jestas miten olinkaan erakoitunut kaikista sosiaalisista piireistä viime aikoina. Tallillakin olin haahuillut ihan omissa oloissani. Blondi vastasi tervehdykseen naurahtaen ja huomasin satulan ruskettuneilla käsivarsilla. ”Ratsastamaan menossa?” kysyin. Jemiina nyökkäsi. Seura ei olisi ollenkaan pahitteeksi. Ehkä sitten vihdoin heräisin tähän päivään, kun ei toisen edessä kehtaisi puolinukuksissakaan ratsastaa. Vasta satuloidessani Epiä aivoni alkoivat raksuttamaan. En ollut nähnyt Jemiinaa hetkeen Auburnissa; viimeksi Lefan kanssa touhuamassa, mutta nykyään ruunalla oli toinen vuokraaja. Se blondi jätkä.. Niko? Ketä nainen ratsasti? ”Me ollaan Rillan kanssa valmiita”, kuului samalla vastaus kysymykseeni. Niin, angloarabia oli tänä keväänä ratsastanut se Isabellan lainalapsi, Vivienne. Oikea kermaperseriiviö. Päätäni puistellen avasin karsinan oven ja talutin Epin toisen ruunikon perässä ulos. Ehkä kohta olisin taas perillä siitä, mitä täällä oikein tapahtui. ”Miten teillä lähti Kalla CUP käyntiin?” Jemiina kyseli kuulostaen aidosti kiinnostuneelta. Kohautin olkiani. ”Oltiin viidensiä helpossa kentässä”, vastasin irvistäen. Rataesteet olivat sujuneet hienosti virhepisteittä, koulu ei niinkään (mitäs olin jättänyt kaiken sileän treenaamisen Lotalle), mutta maasto-osuus sai niskavillani pystyyn. Viimeinen osakoe oli mennyt suoraan sanottuna aivan päin helvettiä. En kuitenkaan maininnut siitä Jemiinalle, vaan keskityin saamaan sinkoilevaa Epiä jotenkin apujen väliin. Olihan se ollut hevosen ensimmäinen kerta maastokokeessa – tästä oli suunta vain ylöspäin. ”Meistähän tulee kilpakumppaneita”, blondi hymähti Rillan selästä. Vilkaisin naiseen yllättyneenä. ”Me aletaan kilpailemaan kenttää kanssa”, nainen selitti hymyillen. ”Ai, siistiä”, vastasin tarkoittaen sanomaani. Olimme keväällä olleet Julian kanssa ainoat kenttäratsastajat Auburnissa. Nyt mukana oli myös Gabriella uuden täysiverisensä kanssa ja ilmeisesti jatkossa myös Jemiina ja Rilla. Ehkä saisin sosiaaliset kuvioni herätettyä henkiin kenttäryhmän kautta? |
