ELOKUU Mitä jos se menee rikki? Niin kauan, kun Epillä saattoi ratsastaa huoletta eikä tiineys näkynyt sen vatsanympäryksessä, mä en juurikaan ajatellut sen sisällä kasvavaa hevosenalkua. Tamman alkaessa pyöristyä mä olin vuoroin kamalan innoissani ja vuoroin hulluna huolesta. Isabella onneksi otti mun hölmön panikoiluni ymmärtäväisesti ja latoi järkeä päähäni. ”Ei se varsa ihan niin pienestä rikki mene”, serkkuni hymähti, kun pohdin osaisiko villihevoseni olla riehumatta liikaa alata kasvavansa mahansa kanssa. ”Effikin selvisi äitiydestä”, hän huomautti vielä, ennen kuin nousi loungen kahvipöydästä. ”Onko se joka kerta tällaista? Kun oma tamma on tiine”, kysyin vielä, katse levottomasti seilaten valkeissa tiilissä. Isabella pysähtyi, empi hetken ja irvisti: ”On se.” Siinä se nyt on Kuudes elokuuta kaksituhattayhdeksäntoista. Pieni musta mytty varsomiskarsinan hamppupatjalla pyrki sitkeästi jaloilleen. Olin seurannut monta kertaa ennenkin, miten vastasyntynyt varsa nousi jaloilleen; miten emä nuoli sitä kuivaksi; miten varsa hakeutui nisälle. Nyt varsa oli ikiomani, omasta tammasta ja orista, jota ihailin suuresti. Olin pakahtua onnesta. Kyyneleet silmiin kihoten kurotin halaamaan Isabellaa, joka oli jäänyt kanssani talliin valvomaan. ”Se näyttää ihan Lovelta”, sanoin lähes kuiskaten. Täydellinen pieni orivarsa oli pikimusta. Isabella nyökkäsi väsyneesti hymyillen. Vanhempi Sokka oli saanut kuunnella mun ylistyspuheita Kaajapuron uljaasta mustasta kyllästymiseen asti. ”Mulla on mini-Love”, pikkutyttömäinen hihkaisu pääsi suustani. Isabella naurahti. ”Annetaan niille hetki ja käydään hakemassa kahvia.” Ja se on ihana Viikot vierivät, ja varsa oli päivä päivältä nopeampi, rohkeampi ja uteliaampi. Maneesissa irti juostessaan pikkumusta esitti lennokasta laukkaa ja tiukkoja kurveja. Kasvaessaan siitä tulisi niin upea kenttähevonen, että Kristiankin olisi kateellinen. Olipa tyydyttävä ajatus. "Siitä tulee vähintään yhtä hieno kuin Love", julistin ylpeänä Vernerille, joka oli tullut kurkkaamaan orinsa jälkikasvua Auburniin. Mies hymähti, mutta kasvoja koristava hymy kieli samansuuntaisesta mielipiteestä. Hetken epäröinnin jälkeen uskaltauduin kysymään kysymyksen, joka oli pyörinyt päässäni jo pitkään: ”Tota.. haluaisitsä auttaa sen ratsutuksessa? Ties kuinka samanlainen siitä kasvaa kun isästään, kun on niin samannäköinenkin”, naurahdin, ”maksan tietysti.” Verneri katsoi mua vähän epäuskoisena. ”Onhan siihen vielä aikaa..” DaremetearmeKuvasta kiitos Miia
0 Comments
PJ-viikko koitti, ja me lähdettiin nopealla varoitusajalla hyppäämään pienet harjoituskilpailut Huminassa. Päätin keskittyä ratsastamiseen edes tämän viikon. Epi ansaitsi sen - kyse oli kuitenkin ensimmäisistä isoista arvokisoista. Enkä mä toisaalta halunnut myöskään nolata itseäni kansainvälisen yleisön edessä.
Maanantai toi pientä toivonkipinää omaan suorittamiseen. Metrikymppi me voitettiin pikkuruisessa kolmen osallistujan luokassa – vastassa olivat sentään Ellie ja Lefa sekä Juuso ja Pickett, jotka kaikki olivat kokeneita isommilla esteillä. Metrikaksikymmentä oli Epin ensimmäinen, ja siihen nähden neljäs sija oli hyvä tulos. Epi oli kuitenkin hypännyt hyväntuulisesti ja innokkaasti, eikä kahteenkymppiin nosto tuntunut liian vaikealta. Niinpä me lähdettiin perjantaina kvaaleihin luottavaisin mielin. Ei voittamaan, mutta hakemaan hyvää kokemusta isommista luokista ja isommista kisoista. Rata oli visuaalisesti näyttävä ja teknisesti haastava – tietysti. Vuoden teema Royal Edition näkyi jokaisessa yksityiskohdassa. Tuntui kieltämättä upealta ratsastaa sellaisella radalla. Ratsuni oli vähintään yhtä täpinöissään imiessään esteille valtavalla voimalla. Yksi huono lähestyminen viuhkalle ja neljä virhepistettä kismittivät suunnattomasti, ja siinä kohtaa oli vaikea iloita puhtaan radan ratsastaneiden Kristianin ja Julian puolesta. Me ei päästy finaaliin, mutta nyt oli turha itkeä. Tällä valmistautumisella oli ihme, että olimme suoriutuneet näinkään hyvin. Luokan puoliväliin sijoittunut Epi oli mun silmissäni puhdasta kultaa. Heinäkuussa Auburnissa ei oltu puhuttu mistään muusta kuin Power Jumpista. Eikä ihmekään; vuoden kovin esteratsastuksen mittelö ratsastettiin nimenomaisen kartanon puitteissa. Kaikki aktiiviset esteratsastajat treenasivat hullun lailla, nimekkäät valmentajat mukaan lukien. Mä taas.. mä olin kaikkea muuta kuin aktiivinen ratsastuksen saralla. Vietin luvattoman paljon aikaa toimistolla. Me käytiin Epin kanssa tasan yhdessä estevalmennuksessa ennen koitosta. Olin haaveillut Power Jumpiin osallistumisesta jo viime vuonna, mutta silloin Epi oli ollut aivan liian nuori ja kokematon. Nyt kun mulla oli mahdollisuus, niin olin yhtä keskittymiskyvytön kuin tammani, joka päätti tulla kiimaan juuri kvaalien alla. Mun päässä pyörivät vain töiden deadlinet ja toimitusjohtajan vihjailut osakaspaikan mahdollisuudesta, Epillä taas komeat kesäheilat.
Yhden komean kesäheilan Epi saikin, nimittäin Vernerin Loven. Olinhan mä tiineitä tammoja ja varsoja hoitanut pilvin pimein jo ihan vain Auburnissa, mutta nyt se oli mun silmäteräni, jonka sisään pistettiin vauva. Mun pieni Epini, jonka mä olin itse kouluttanut kilpahevoseksi, jonka potentiaali mulla ehkä valui nyt ihan hukkaan.. Puistelin päätäni ja jatkoin mustan harjan nyppimistä. Inhottava tunne vyöryi vatsassa. Priorisoinko mä elämäni ihan väärin? Ja jos mä olin valintojeni kanssa näin hukassa jo nyt, mitä helvettiä mä tekisin, kun se varsa syntyisi? Olettaen, että kaikki menisi nappiin. Vedin syvään henkeä. Onneksi siihen oli vielä yhdeksän kuukautta, eikä Epillä edes voisi kilpailla lopppua kohden. Mä ehtisin miettiä, mitä oikeasti halusin, ja toivoa sormet ristissä että kaikki todellakin menisi nappiin eikä Epi esim. kuolisi johonkin komplikaatioon. Lovesta mä tiesin haluavani varsan sillä sekunnilla, kun tapasin sen ensimmäistä ketaa. Musta ori oli niin upea, että olin usein huomannut olevani jopa kateellinen Vernerille. Pieni suvun tutkistelu ja orin kilpauran seuraaminen sivusta saivat mut varmistumaan, että se olisi täydellinen match Epille. Siis sitten kun olisi sen aika. Se varsa ei voisi olla muuta kuin täydellinen - ehkä ihan hirveän tulinen kyllä - mutta miten kaunis, kapasiteetista puhumattakaan.
Nyt Love astui viimeistä kautta, joten mun oli pakko tehdä päätös vähän äkkiä. Power Jump ja 120cm kilparadat kolkuttelivat nurkan takana, Epi oli terve kuin pukki; ei ollut mitään syytä jättää kilpauraa tähän. Paitsi Love. Mitäpä ei rakkauden eteen tekisi? En tiennyt miten päin olla, kun diili Vernerin kanssa oli tehty. Olinko mä typerä? Liian spontaani? Ehkä, mutta mulle oli tulossa pikku-Epi. Murronmaalla Huminan tallilla
”Onpa se hauskan värinen! Nätti kuin mikä” hymyilin, kun mustanvoikko tamma työnsi päänsä meitä kohti Kristianin avattua karsinan oven. Tamma oli huomattavasti pienempi kuin omani. Kristian hymyili takaisin, selkeästi hyvillään kehuista. ”No, Epi onkin aika tylsän värinen”, mies totesi ja virnisti. Kurtistin kulmiani muka kovinkin tuimana. Mokoman hevosilla piti aina olla isoja merkkejä – katsoi nyt sitä toistakin, valtava läsi ja kaksi sukkaa silläkin. Siinä oli selkeästi joku juttu. Vai kuinka pinnallinen ihminen saattoi olla? Nelivuotias Sinna oli energinen ja herkkä kuten Epikin, mutta nuoresta iästään huolimatta jopa kiltimpi kuin oma kuusivuotiaani. Katsoin mietteliäänä, kun tamma väisti nätisti Kristianin astuessa askeleen eteenpäin. Epi oli tuossa iässä ollut jopa aika röyhkeä. Nykyään sillä oli onneksi jo enemmän silmää auktoriteetille. Toisaalta, Kristian oli ihminen joka suorastaan huokui auktoriteettia. Ehkä kyse ei ollut hevosesta vaan käsittelijästä. Kiusallinen ajatus. Käännyin takaisin käytävälle sidotun Epin puoleen ja harjasin sen ripeästi pölyharjalla läpi. Jos en olisi ollut varma Kristianin kuuntelevan haukkana viereisessä karsinassa, olisin kuiskinut Epin korvaan, että sen oli paras nyt olla antamatta musta huonon hevosenkäsittelijän kuvaa. Moni ihminen ei saanut mua tuntemaan itseäni epävarmaksi, mutta Kristian oli yksi niistä. Siispä yritin viestiä tammalleni telepaattisesti tuijottamalla sitä suu tiukkana viivana. Onneksi tänään vuorossa oli kuitenkin nuorten hevosten mieliä nostattava revittelymaasto eikä hikitreeni. Puiden vilistäessä silmissä ja hevosten ottaessa mittaa toisistaan jostain jännittyneen vatsan pohjasta pulppusi elämänriemua, ihan kuten muutama päivä sitten Tildan ja Cocon kanssa. Siinä unohtui Kristian, surkea estemenestys ja kaikki muutkin murheet, enkä osannut edes jännittää muutaman päivän päästä alkavaa kenttärupeamaa. Kuka Kristian? Kuka Sinna? Kalla CUP 2. osakilpailu
Riisuin Epiltä varusteita pää pyörällä. Olin ollut varma, että me oltaisiin pärjätty Juniorimestaruudessa, mutta ah kuinkas kävikään. Epi oli kolautellut alas puomin toisensa jälkeen, ja mun ylpeyteni oli kolissut vähintään yhtä kovaa alas. Me oltiin tietysti hävitty Antonin ratsastamalle Vilalle ja Kristianin Sinnalle, jopa parille piensuokille ja kirsikkana kakun päällä vielä Kaajapuron Jannalle. Olisin voinut hypätä kaivoon, kun vein puuskuttavan ja osumaa ottaneen Epin pois radalta kasvot punaisina turhautumisesta ja häpeästä. Mikä floppi. Joku pirun periksiantamattomuus oli saanut mut kuitenkin ratsastamaan vielä toisen luokan läpi, kun Epikin oli pahemmilta haavereilta kolistelusta huolimatta säästynyt. Ihme ja kumma, jokaikinen puomi oli pysynyt kannattimillaan ja me oltiin tultu puhtaalla radalla neljänneksi metrikympissä. Nyt Isabella ei ainakaan voinut ihan tyystin lynkata meitä, eihän? Helmikuu Tuijotin Winter Fairin tulospaperia kulmat turhautuneessa kurtussa. Ensimmäinen CIC1 -startti ja me oltiin jääty sijoitta. Isabella oli suorastaan pakottanut meitä nostamaan tasoa, mutta me oltiin menty sen riman ali. Seitsemänsiä. Se oli tähän mennessä meidän huonoin suoritus kenttäkilpailuista. Totuus kuitenkin oli, että se oli täysin mun oma syy. Epin kunto oli päässyt tippumaan talven aikana mun laiskan ratsastamisen vuoksi, ja se oli näkynyt kolmantena päivänä maastokokeessa. Tamma ei vain jaksanut – se ei ollut siinä urheiluhevosen huippukunnossa, missä sen olisi pitänyt olla. ”Isabella. Me tarvitaan Epille kunnollinen treeniohjelma”, mä totesin päättäväisenä heti, kun vanhempi Sokka astui loungen ovesta sisään. Maaliskuu
Hypistelin lampaanvillaista ratsastusloimea ihastuneena. Sokka Luxuriesin lanseeraustilaisuuden olin skipannut, mutta jo seuraavana päivänä oli ollut pakko tutustua mallistoon – ja ostaa jotain mukaan, hinnasta viis. Royal Purple oli kuin tehty meille: violettia ja kultaisia yksityiskohtia. Heitin lämpöisen loimen satuloidun Epin selkään ja lähdin taluttamaan sitä estevalmennukseen. Olipahan syy pitää uutta ratsastusloimea, kun kevät loisti poissaoloaan ja sää oli kylmän kalsea. Oli ollut oikea päätös pyytää Kristian ratsastamaan Epiä parina päivänä viikossa, myönsin itselleni. Avasin suitsien remmejä mietteliäänä. Pitkästä aikaa olin voinut rentoutua hevosen selässä ja hypätä hyvällä mielellä. Olin pystynyt keskittymään, Epi oli tuntunut hyvältä - takana oli onnistunut estevalmennus.
”Teilläkin taisi mennä aika kivasti”, Gabriella hymyili tullessaan ulos viereisestä karsinasta Effin satula käsivarsillaan. Nyökkäsin, ja tällä kertaa jopa aidosti hymyilin takaisin. Oli syytäkin hymyillä, sillä touchini tähän touhuun ja sitä myöten elämäniloni oli palaamassa takaisin. Vuosi oli meinaan alkanut melkoisen hataralla motivaatiolla. … “Jos et ala ratsastamaan tosissasi vähän äkkiä, niin voit unohtaa valmentautumisen”, oli Amanda todennut jäisesti kevätkauden ensimmäinen valmennuksen päätteeksi. Tappavan kylmä katse oli saanut niskavillat nousemaan pystyyn ja pistänyt pohtimaan, mitä mä oikeasti halusin tältä kaudelta. Dumpata täydessä kilpakunnossa olevan hevosen ja lopettaa ratsastaminen? En helvetissä. Avunpyyntö oli vaatinut melkoista nöyrtymistä, mutta se oli saanut mun ratsastukseen jotain rotia. Torstain kouluvalmennuksessa Amanda ei enää ollut ollut heittämässä mua ulos valmennusryhmästä, vaan oli jopa hiljaa hyväksynyt meidän suorituksen keskilaukassa ja sen jälkeen vastalaukassa hienoisen haparoinnin jälkeen. Epin laukka ei ollut enää ollut hallitsematonta kauhomista, vaan olin alkanut pikkuhiljaa löytää niitä tuttuja säätöjä. Laukka kuitenkin oli selkeästi Epin vahvuus - kunhan ratsastajalla vain oli pää mukana touhussa. … Harjattuani Epin pikaisesti läpi heitin sille violetin fleeceloimen niskaan ja kuikuilin Reiskan karsinaan. Musta tukka pilkisti kalterien välistä. ”Tuutko loungeen kahville?” kysyin naiselta. Olisi korkea aika alkaa ottamaan taas kontaktia myös muihin tallilla kävijöihin. Johan tässä oli erakoiduttu jo ihan tarpeeksi. Päässä jomotti viikon jatkuneet huonot yöunet. Robottimaisin liikkein harpoin Epin vierellä, väistin sen ylienergisiä hilumisia, avasin tallin oven ja tyrkkäsin tamman karsinaansa. Tamma heilutteli päätään tyytymättömänä, kun sidoin sitä karsinan kalteriin kiinni. Mutisin hyvin epämääräisen anteeksipyynnön ja lähdin riisumaan toppaloimea. Oliko nyt se hetki, kun pitäisi myöntää, ettei jaksanut ratsastaa omaa hevostaan? Että tämä pimeys ja kylmyys luikerteli sieluun asti ja jäädytti kaiken kiinnostuksen.. no, kaikkeen? Purin hammasta, huokaisin syvään ja asettelin toppaloimen karsinan oven päälle.
Missä oli se Anna, joka tervehti jokaista vastaantulijaa leveällä hymyllä ja jonka sisällä paloi intohimo kenttäratsastukseen? Anna, jonka elämän keskipiste oli nuori puoliverinen? Siinä se laahusti hartiat jumissa ja selkä jäykkänä satulahuoneeseen ja irvistellen nappasi satulan kantoon. Koska pakkohan se perkele oli liikuttaa, jos halusi olla aiheuttamatta vaaratilanteita räjähdysalttiilla nuorikolla. Epi hyöri karsinassa varusteita karkuun ja sai hermot kiristymään entisestään. Oliko pakko, just nyt kun ei millään jaksaisi? ”Saatana”, sihahdin levottoman hevosen astuessa jalkaterälle ja olin jo valmis heittämään hanskat tiskiin. Jokainen askel sattui, mutta suu tiukkana viivana talutin hevosen maneesiin ja nousin selkään. Eikä siitä mitään tullut. Epille oli kertynyt liikaa energiaa, minulla ei ollut sitä yhtään. Iso hevonen alkoi painaa kädelle, pelleili ihan omiaan ja menetin viimeisetkin motivaation rippeet. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä, kun puoliverinen laukkasi hallitsemattomasti kierroksen toisensa jälkeen. En vain jaksanut enää. Juoksisi nyt pöllöenergiansa pois sitten. Kun maneesin ovelta alkoi kuulua ääniä, pidätin Epiä jokainen lihas särkien ja nieleskelin kyyneliä. Tildan pää kurkisti ovista, Coco käsipuolessaan. Tottakai polkkatukka huomasi heti, ettei kaikki ollut nyt ihan kohdallaan. ”Mä tarviin jonkun ratsastamaan tätä”, henkäisin hypätessäni alas mustanruunikon selästä. Tilda ei vastannut mitään, antoi vain ensin hämmästyneen mutta pian myötätuntoiseksi muuttuvan katseen. Minä olin se, jonka hevosella kukaan muu ei koskaan ratsastanut. Tai no Lotta oli hetken mennyt sillä luovuttuaan Mustiksesta, mutta senkin olin sallinut pitkin hampain. Ja kyseessä oli kuitenkin ollut tyttöystävä. Puistelin päätäni ja talutin hevosen pois vaivautumatta edes sanomaan Tildalle mitään enempää. Tähän pitäisi saada joku järki, tai mulla ei olisi sitä kohta enää yhtään. Kisasuoritukset chat-liveroolipelistä KOULUKOE Epi ravaa turhan kiireisesti sisään radalle, eikä istuntani tikittävässä harjoitusravissa ehkä vakuuta haukankatseista tuomaria. Ratsastastan tammaa määrätietoisesti – viimeinen osakilpailu ei saa alkaa surkeasti. Kevyessä ravissa Epi rentoutuu hitusen. Puolikaaria ja pysäytys. Epi on kuulolla. Tarkkoja siirtymisiä, voimakas laukanosto. Ympyrä, suoristus. Hieno Epi. Täyskaarto ja vastalaukka. Laukkapainotteinen kouluohjelma tuo Epin parhaan askellajin hyvin esiin. Ohjelman lopussa ravikaan ei enää ole kiireistä, ja ratsastan hyvillä mielin ulos radalta. "Kiitos Anna Sare ja Euphoric Tranquility IWB. Tästä vauhdikkaan kiireisestä radasta prosentteja irtoaa 61,94." ESTEKOE Epi tuntuu hyvältä. Se käy tuttuun tapaansa kuumana esteillä, mutta siihen on totuttu ja niinpä rata ratsastetaan vauhdilla mutta virheittä. Hymy leviää kasvoille. Ehkä vielä oli toivoa sijoittua kokonaiskilpailussa. "Anna Sare ja Euphoric Tranquility IWB 0 virhepistettä ajassa 54,75 sekuntia." MAASTOKOE Vauhdikkaasta verryttelystä oli hyötyä. Epi on hyvin kuulolla, moottori hyrrää tasaisesti ja esteet ylittyvät puhtaasti ilman sählinkiä. Maalilinjan ylittyessä mietin kuitenkin, oltiinko me liiankin hitaita. "Kiitos Anna Sare ja Euphoric Tranquility IWB, teille yhteensä 8.5 virhepistettä." |