|
ELOKUU Mitä jos se menee rikki? Niin kauan, kun Epillä saattoi ratsastaa huoletta eikä tiineys näkynyt sen vatsanympäryksessä, mä en juurikaan ajatellut sen sisällä kasvavaa hevosenalkua. Tamman alkaessa pyöristyä mä olin vuoroin kamalan innoissani ja vuoroin hulluna huolesta. Isabella onneksi otti mun hölmön panikoiluni ymmärtäväisesti ja latoi järkeä päähäni. ”Ei se varsa ihan niin pienestä rikki mene”, serkkuni hymähti, kun pohdin osaisiko villihevoseni olla riehumatta liikaa alata kasvavansa mahansa kanssa. ”Effikin selvisi äitiydestä”, hän huomautti vielä, ennen kuin nousi loungen kahvipöydästä. ”Onko se joka kerta tällaista? Kun oma tamma on tiine”, kysyin vielä, katse levottomasti seilaten valkeissa tiilissä. Isabella pysähtyi, empi hetken ja irvisti: ”On se.” Siinä se nyt on Kuudes elokuuta kaksituhattayhdeksäntoista. Pieni musta mytty varsomiskarsinan hamppupatjalla pyrki sitkeästi jaloilleen. Olin seurannut monta kertaa ennenkin, miten vastasyntynyt varsa nousi jaloilleen; miten emä nuoli sitä kuivaksi; miten varsa hakeutui nisälle. Nyt varsa oli ikiomani, omasta tammasta ja orista, jota ihailin suuresti. Olin pakahtua onnesta. Kyyneleet silmiin kihoten kurotin halaamaan Isabellaa, joka oli jäänyt kanssani talliin valvomaan. ”Se näyttää ihan Lovelta”, sanoin lähes kuiskaten. Täydellinen pieni orivarsa oli pikimusta. Isabella nyökkäsi väsyneesti hymyillen. Vanhempi Sokka oli saanut kuunnella mun ylistyspuheita Kaajapuron uljaasta mustasta kyllästymiseen asti. ”Mulla on mini-Love”, pikkutyttömäinen hihkaisu pääsi suustani. Isabella naurahti. ”Annetaan niille hetki ja käydään hakemassa kahvia.” Ja se on ihana Viikot vierivät, ja varsa oli päivä päivältä nopeampi, rohkeampi ja uteliaampi. Maneesissa irti juostessaan pikkumusta esitti lennokasta laukkaa ja tiukkoja kurveja. Kasvaessaan siitä tulisi niin upea kenttähevonen, että Kristiankin olisi kateellinen. Olipa tyydyttävä ajatus. "Siitä tulee vähintään yhtä hieno kuin Love", julistin ylpeänä Vernerille, joka oli tullut kurkkaamaan orinsa jälkikasvua Auburniin. Mies hymähti, mutta kasvoja koristava hymy kieli samansuuntaisesta mielipiteestä. Hetken epäröinnin jälkeen uskaltauduin kysymään kysymyksen, joka oli pyörinyt päässäni jo pitkään: ”Tota.. haluaisitsä auttaa sen ratsutuksessa? Ties kuinka samanlainen siitä kasvaa kun isästään, kun on niin samannäköinenkin”, naurahdin, ”maksan tietysti.” Verneri katsoi mua vähän epäuskoisena. ”Onhan siihen vielä aikaa..” Daremetearme Kuvasta kiitos Miia
0 Comments
|
