Kristian ja Sinna

​Murronmaalla Huminan tallilla

”Onpa se hauskan värinen! Nätti kuin mikä” hymyilin, kun mustanvoikko tamma työnsi päänsä meitä kohti Kristianin avattua karsinan oven. Tamma oli huomattavasti pienempi kuin omani. Kristian hymyili takaisin, selkeästi hyvillään kehuista.
”No, Epi onkin aika tylsän värinen”, mies totesi ja virnisti. Kurtistin kulmiani muka kovinkin tuimana. Mokoman hevosilla piti aina olla isoja merkkejä – katsoi nyt sitä toistakin, valtava läsi ja kaksi sukkaa silläkin. Siinä oli selkeästi joku juttu. Vai kuinka pinnallinen ihminen saattoi olla?

Nelivuotias Sinna oli energinen ja herkkä kuten Epikin, mutta nuoresta iästään huolimatta jopa kiltimpi kuin oma kuusivuotiaani. Katsoin mietteliäänä, kun tamma väisti nätisti Kristianin astuessa askeleen eteenpäin. Epi oli tuossa iässä ollut jopa aika röyhkeä. Nykyään sillä oli onneksi jo enemmän silmää auktoriteetille. Toisaalta, Kristian oli ihminen joka suorastaan huokui auktoriteettia. Ehkä kyse ei ollut hevosesta vaan käsittelijästä. Kiusallinen ajatus.

Käännyin takaisin käytävälle sidotun Epin puoleen ja harjasin sen ripeästi pölyharjalla läpi. Jos en olisi ollut varma Kristianin kuuntelevan haukkana viereisessä karsinassa, olisin kuiskinut Epin korvaan, että sen oli paras nyt olla antamatta musta huonon hevosenkäsittelijän kuvaa. Moni ihminen ei saanut mua tuntemaan itseäni epävarmaksi, mutta Kristian oli yksi niistä. Siispä yritin viestiä tammalleni telepaattisesti tuijottamalla sitä suu tiukkana viivana.

Onneksi tänään vuorossa oli kuitenkin nuorten hevosten mieliä nostattava revittelymaasto eikä hikitreeni. Puiden vilistäessä silmissä ja hevosten ottaessa mittaa toisistaan jostain jännittyneen vatsan pohjasta pulppusi elämänriemua, ihan kuten muutama päivä sitten Tildan ja Cocon kanssa. Siinä unohtui Kristian, surkea estemenestys ja kaikki muutkin murheet, enkä osannut edes jännittää muutaman päivän päästä alkavaa kenttärupeamaa.

Kuka Kristian? Kuka Sinna?