Auburn Estate

Tasan kolme viikkoa tästä kuvasta (jonka piirsi Amanda, kiitos ♥)

Epi oli päässyt tarhaan jaloittelemaan pitkän automatkan jälkeen. Se oli puhissut ja pälyillyt aikansa, mutta sitten se oli rentoutunut aivan silmissä. Olin nojaillut uudenkarheaan valkoiseen aitaan ihaillen tammaani - ikiomaa, älyttömän lupaavaa nuorta puoliveristäni, jonka säkä oli minua kuusi senttiä korkeampi. Epi oli valtava, tulinen ja nopea kuin tuuli. Se oli unelmieni hevonen, ja nyt minä sain pitää sitä unelmieni tallipaikassa. Uudistetussa Auburnissa, jota pyörittivät serkkuni Amanda ja Isabella. En olisi voinut olla onnellisempi.

Tasan kolme viikkoa näistä mietteistä nojailin taas siihen samaiseen aitaan. Viime viikot oli käynyt kamala hulina, kun uusia hevosia oli muuttanut talliin tasaiseen tahtiin. Hevoset oli ollut helppo oppia nimiltä, ihmisiä ei niinkään. Paitsi Ellie, joka oli aivan törkeän hyvännäköinen, ja Tilda, joka vaikutti sellaiselta, jonka kanssa tulisin hyvin juttuun. Kiireisenä en kuitenkaan ollut ehtinyt juurikaan puhua muutamaa sanaa enempää kenenkään kanssa. Lähinnä olin saanut opastaa uusia vuokraajia ja yksityisenomistajia, mistä löytyi mitäkin, ja opetella itse kaikkien hevosten yksilöllisistä tarpeista. Nyt kaikki alkoi jo sujua rutiinilla. Epikin oli tottunut uuteen kotiinsa ja mussutti nytkin ruohoa tyytyväisenä tarhassa, johon olin sen päästänyt ratsastuksen jälkeen. Tänä sunnuntaina minulla oli jopa ollut aikaa lähteä lönkyttelemään kaikessa rauhassa vähän pidemmälle maastoretkelle. Tai no, minä olisin mielelläni voinut himmailla, mutta Epi tottakai halusi päästellä taas niin kovaa kuin mustista kintuistaan pääsi. Ja minähän päästin, sillä mitään en tässä maailmassa rakastanut niin paljon kuin kiitolaukkaa hevoseni selässä.