Suuria muutoksia

​New year, same old shit - vaan eipäs tällä kertaa. Hyräilin hyväntuulisena Billy Talentin soidessa auton radiosta, kun ajelin palaverin päätyttyä suoraan Auburniin. Pitkästä aikaa ei väsyttänyt. Vaikka kuinka olin uskotellut kaikille, että kyllä minä kahta työtä jaksoin, olin tosiasiassa elänyt suorastaan vaarallisella määrällä kofeiinia. Kaksi intohimoani olivat repineet kumpikin omaan suuntaansa ja vieneet yhdessä ihan helvetisti liikaa energiaa. Huokaisin syvään, annoin hymyn kiivetä kasvoilleni ja nousin autosta.

Ensimmäinen helmikuuta, ensimmäistä kertaa Auburnissa puhtaasti asiakkaana. Ei tallimestarina. Ja se tuntui mielettömän hyvältä. Olin vastuussa vain omasta hevosestani. Ja hevoseni todella ansaitsi kaiken sen ajan, mikä oli viimeisen vuoden aikana hukkunut töiden alle. Herpaantumiseni treenin suhteen oli näkynyt Kalla CUPin finaalissa, jossa Helppo B oli mennyt aivan penkin alle. Olimme onneksi tsempanneet vähän Helpossa A:ssa, mutta silti jääneet sijoitta. Hyvin alkanut kisasyksy oli lössähtänyt nolosti, ja se oli täysin omaa syytäni.

Huokaisin uudestaan ja avasin tallin oven. Tällä kaudella olisi vain graafikon työt uudessa, vakituisessa työpaikassa, Epin treenaus ja Lotta. Ja näitä kolmea tekisin täysillä ja selväjärkisenä, en unenpuutteesta kärsien puolivillaisesti. Tervehdin kaikkia tuttuja ja uudempia kasvoja päättäväinen virne naamalla, ja nappasin hiuksiini sointuvan riimunnarun. Sosialisoisin myöhemmin, nyt mustanruunikko kaunottareni saisi jakamattoman huomioni.

”Hei kultapieni”, lepertelin hevoselle, joka ravasi innokkaasti luokseni tarhan portille. Epikin taisi olla iloinen siitä, että meillä olisi vihdoin kunnolla yhteistä aikaa. Naurahdin ajatukselle; eihän hevosparka mitään kiireistäni tiennyt. Luultavasti sitä vain tympi tiuhasti pyryttävä lumisade. Nappasin puoliverisen matkaani ja talutin sen pesarille. Toppaloimen alta paljastui ihanan puhdas hevonen, joten harjailuun ei välttämättä olisi tarvinnut käyttää kahtakymmentä minuuttia. Käytin silti. Epistä se ei kuitenkaan ollut ihan niin ihanaa, vaan se väsyi paikallaan seisoskeluun ja hyöri minkä ketjuissa pystyi.
”Joo joo, mennään” mutisin kärsimättömälle hevoselle, panin harjat syrjään ja vedin sille koulukamat niskaan. Suuntasin suoraan maneesiin, sillä viidentoista asteen pakkanen ja lumipyry eivät pahemmin houkutelleet ulkoilmaan.

Epillä riitti energiaa, ja annoinkin sen alkuun päästellä vähän höyryjä ennen kuin alkaisin oikeasti vaatimaan siltä asioita. Päivän teemana oli huolellinen läpiratsastus. Epi oli energisyydestään huolimatta onneksi hyvin yhteistyöhaluinen, ja hetken kaahoteltuaan se asettuikin kivasti ohjan ja pohkeen väliin. Taivuttelin tammaa ympyröillä ja kiemuroilla, tein paljon siirtymisiä ja väistöjä. Varmuuteni yhteistyöhömme vain kasvoi, kun Epi kuunteli pieniäkin apuja ja teki juuri niin kuin pyysin. Olin yhtä hymyä, kun laskeuduin selästä ja kävelin loppukäyntejä maastakäsin. Ihan kuin oloni ei olisi jo ollut taivaissa, maneesiin käveli rakas punapääni uljaan friisiläisensä kanssa.
”Hei Lotta, arvaa mitä!” huudahdin. Ja niin selitin kaiken uudesta työpaikastani, siitä miten en enää ollut Auburnissa töissä, ja siitä miten voisin nyt pyhittää kaiken vapaa-aikani Epille ja asianomaiselle tyttöystävälle.