Jatkoa liveroolipeliin

Nojasin puiseen seinään ja suljin silmäni. Olisi ehkä syytä saunoa välillä. Kahdeksankymmentä astetta teki tehtävänsä, vaikken muuten olisi osannut olla aloillani paria minuuttia pidempään. Hengitin syvään kosteaa ilmaa ja hymy nousi väkisinkin huulille.

”Mitä kuuluu?” avasin suuni. Hetken aprikoituaan Tilda vastasi, rehellisesti ja useammalla lauseella. Se pieni suuri ero tuttavuuden ja ystävyyssuhteen välillä. Kuinka paljon uskalsi raottaa verhoa Kallan pikkukylässä, jossa juorut levisivät kuin kulovalkea? Aitous oli jotain, mitä arvostin ystävässäni todella. Juorujen tyyssijan lisäksi kun oltiin vielä Auburnin kaltaisessa paikassa, jossa maine oli elinehto ja julkisivu huolella kullattua.

Tilda huiskautti kättään, kuin hätistäen synkeitä ajatuksia, ja poissaoleva ilme muuttui hymyyn.
”Coco oli kyllä hyvä Spring Circuksessa.”
”Mä oon niin ylpeä teistä!” 
”Mutta on mulla ikävä vaativia luokkia”, Tilda huokaisi. Nyökkäsin hiljaa. Ymmärsihän sen. Fellulla ratsastamisen jälkeen ei mikä tahansa sunnutairatsastelu varmasti riittänyt. Ja mitä olisinkaan itse antanut päästäkseni Loven selkään! Itsepähän tässä kyllä oltiin päätetty nuoret hevoset ottaa, joten ei auttanut kuin olla kärsivällinen. Ehkä jonain päivänä..

”Kyllä  te vielä sinne pääsette.”

​”Sä olit kyllä ihan tuhannen tuiterissa”, Kristian hymähti. Äänestä kuului huvittuneisuuden lisäksi hitunen paheksuntaa. Tuhahdin, mutta mies oli oikeassa. Meidän oli pitänyt lähteä vain parille oluelle, käydä läpi kuulumiset ja sitä rataa. No, pistäpä meikäläinen stressin syvissä syövereissä alkoholin äärelle.. Se ei ollut päättynyt hyvin, ja nyt mun päätä kivisti niin saatanasti. Ja hävetti vähintään yhtä paljon. Kristian kun ei ollut kuka tahansa mies – Kristian oli se jäätävän hyvännäköinen mies, johon minäkin olin nuorempana ollut ihastunut. Sittemmin mä olin vaihtanut kauniimpaan sukupuoleen ja meistä oli tullut ihan hyviä kavereita. Silti katsoin miestä edelleen ylöspäin. Sillä oli sellainen vaikutus, vähän niin kuin Amanda Sokalla. Nuorempi perijätär oli sentään verisukua, ja siltikin jossain kaukana ylhäällä mun yläpuolellani. Kristian ei kuitenkaan ollut yhtä pelottava.

Tajusin miehen jäänsinisten silmien tuijottavan mua, ja katsoin sitä kulmiani kurtistaen.
”Niin sulla oli huomenna jo seuraava valmennus?” se rykäisi, ilmeisesti jo toiseen kertaan.
”Eih”, parahdin ja hautasin särkevän pääni käsien väliin, ja jatkoin mumisten: ”On joo..” 
”Nainen, sä olet rappiolla”, Kristian naurahti epäuskoisena ja pudisteli päätään. Niin olin, myönsin mielessäni, mutta sitä en sanoisi ääneen kenellekään.

Sain Kristianin läpiratsastamaan Epin jo sinä kirottuna aamupäivänä. Istuin maneesin katsomossa ryystäen vettä kuin viimeistä päivää. Karmeasta olosta huolimatta olin valtavan helpottunut, että mies oli suostunut diiliin. Epi ei olisi enää heitteillä, ja mä ehtisin hengittää, ja ehkä sitten mun elämäni pikkuhiljaa palaisi raiteilleen. Ainakin mä todella toivoin niin.

​
​Tuijotin mustaa oria viekas hymy huulilla. Se tuijotti takaisin, pää korkealla ja korvat luimussa. Nyt se päivä oli koittanut: mä nousisin orin selkään. Olinhan mä siitä salaa aina välillä haaveillut. Kukapa ei?
 
”No niin pappa, kuinkas äkänen sä oot tänään?” tervehdin hevosta tyytyväisenä ja avasin karsinan oven. Kävimme tutun valtataistelun: Fellu yritti tulla päin, minä nostin ketjunarua ylemmäs ja tuuppaisin orin takaisin karsinaan toisella kädellä. Otin itselleni tilaa, ennen kuin nappasin orin kiinni ja vein sen pesarille. Moikkasin Tildalle, joka kulki ohitse kantaen Lefan harjoja.
”Pidä hauskaa”, nainen toivotti virnistäen hyväntuulisena, kun huomasi vuokrahevosensa vierelläni.
”Varmasti”, naurahdin takaisin ja taputin mustaa kaulalle. Hauska ei ehkä olisi oikea sana Amandan koulurääkistä uudella ratsulla, mutta elämys ainakin. Kehittävä ja mieleenjäävä sellainen.
 
”Tsot”-tiuskahduksien saattelemana väistelin Fellun uhittelevia hampaita ja kiristin satulavyötä vielä yhden reiän verran. Suljin kypärän hihnan ja lähdin taluttamaan oria maneesiin. Mahanpohjassa kutkutteli mukavasti, mutta samaan aikaan hirvitti. Ensimmäinen kerta mustan paholaisen selässä tapahtuisi kouluvalmennuksessa, Amandan jäisten silmien alla. Ainakin se motivoi antamaan kaikkensa, sillä jos jääkuningattaren silmäterää ratsastaisi yhtään vähemmällä panoksella kuin sataprosenttisesti, saisi osakseen vähintään murhaavia katseita.
 
Jos olin onnistunutkin kaivamaan jonkinlaisen energiapiikin kaamosmasennuksen alta ratsastaakseni Fellua edes jotenkin oikeinpäin, tunsin valmennuksen loputtua kuolevani. Olin saanut huomata, että kouluratsastajan taitoni olivat kamalassa ruosteessa, enkä todellakaan ensikertalaisena hallinnut Fellua kuten Amanda tai Tilda, mutta olin silti tyytyväinen. Onnistuneet pätkät olivat saaneet euforian virtaamaan kuin ei olisi kaamoksesta tietoakaan. Fellu oli pirun hieno, eikä Amanda ollut haukkunut minua maanrakoon. Ehkä tämä boostaisi jaksamaan vielä Kalla CUPin finaalin? Jos lihakseni siis ehtisivät palautua ylihuomiseksi..

Rosengårdin esteleirillä vieraita hevosia ratsastaessani olin päättänyt, että minun olisi syytä tehdä sitä enemmänkin: poistua mukavuusalueeltani ja kokeilla erilaisia hevosia. Auburn Estatessa jos jossain oli toinen toistaan osaavampia hevosia, joilta voisin oppia paljon. Niinpä olin ilmoittautunut heti ensimmäisenä Amandan avoimeen kouluvalmennukseen, jossa ratsuina olisivat perijättärien hevoset.

Sain tietää ratsuni vasta kävellessäni valmennuspäivänä loungeen katsomaan Amandan kauniilla käsialalla kirjoitettua tuntilistaa. Effi. Tammassa oli paljon samaa kuin Epissä: molemmat oli rekisteröity hollanninpuoliverisiksi, mutta täysiveristä oli suvussa paljon. Muistelin Isabellan kertoneen, että Effin isä oli puhdas täysiverinen. Makustellessani asiaa lähdin hakemaan Epiä tarhasta. Hevosella olisi tänään kevyt juoksutuspäivä, sillä tiesin Amandan kouluvalmennusten olevan pahemmanlaatuista rääkkiä. Jotain armoa.

…

Tutustuessani Effiin huomasin, että siinä oli muutakin perustavanlaatuista eroa Epiin kuin herasilmät ja valkoiset läiskät. Se oli todella epäluuloinen uudesta kaksijalkaisesta sen karsinassa. Olihan Epikin herkkä ja usein tuli hännän alla, mutta Effi oli myös arka. Epi oli jopa tyhmänrohkea. Kirjavan korvat painuivat luimuun ja se alkoi steppailla, kun otin askeleen lähemmäs. Pysähdyin niille sijoilleni, hengitin syvään ja rentoutin koko kropan. Annoin Effin pälyillä ja puhista kaikessa rauhassa. Miten kaunis tamma olikaan!

Hevonen oli myös yllättävän puhdas. Asialla oli varmaan ollut tamman hoitaja. Muistin kyllä latinon kasvot upeine silmineen, mutta nimimuistini oli vähän hatara, kuten aina. Olin kiitollinen hänelle, sillä nyt ehdin antaa seuraavat puoli tuntia hevoselle aikaa päättää, etten olisi uhaksi.

Minä en kuitenkaan ollut ainoa hevosia syövä hirviö Effin illassa. Näkymätön sellainen oli ilmiselvästi myös maneesin nurkassa. Tamma hyppäsi valtavan sivuloikan aikeissaan lähteä tuhatta ja sataa karkuun. Sydän alkoi tykyttää tuhatta ja sataa, ja Amandan kivahtaessa oikein säpsähdin satulassa. Effi tanssahteli hermostuneena allani, mutta sain pidätteet läpi. Kolme muutakin hevosta ottivat kierroksia Effin säpsyilystä ja tuntuivat vahtaavan tyhjää nurkkaa. Kylmät väreet kulkivat selkäpiissäni. Olinko katsonut liikaa kauhuelokuvia Halloweenin kolkuttaessa ovella?

​Vaikka olin ilmoittautunut mukaan esteratsastuksen teholeirille tietämättä sen järjestyspaikasta oikeastaan yhtään mitään, olin kyllä kalastanut tarvittavan tiedon Isabellalta ennen sen alkua. Rosengårdin perhe kasvatti puoliverisiä estehevosia; perheen poika Alexander oli suhteellisen tunnettu esteratsastaja myös Suomen ulkopuolella mutta omasi jokseenkin kiistanalaisen maineen; ja perheen nuorin, Josefina, piti hevostaan Kaajapuron tallilla. Isabella itsekin lähti mukaan leirille Ankan kanssa, ja se jos mikä kertoi paikan tasosta.

Kun sitten otin Epiä ulos trailerista Rosengårdin kartanon pihalla ja pälyilin ympärillä hyöriviä ihmisiä, tein pari havaintoa. Josefina Rosengård oli se säikky hiirulainen, johon olin törmännyt Auburnissa ohimennen pariinkin otteeseen. Siro kuin ballerina, kaunis valtavine bambinsilmineen, mutta hento kuin ohut viinilasi. Oli vaikea uskoa, että tämä oli samaa perhettä muiden Rosengårdien kanssa – tuli heti selväksi, että Alexander ja Susanne olivat vahvoja persoonia, Arne taas hersyvän sosiaalinen ja ystävällinen.

Hevosista en tunnistanut kuin yhden, nimittäin Matildan nuoren ja kuuman Zelian. Ihmisistä tunnistin kuitenkin suurimman osan. Mukana oli Matildan lisäksi myös Jonny, Inna, Nita, Ellie ja Rasmus. Jollain tapaa yllätti ja jopa harmitti, ettei Julia ollut paikalla. En kai mä ollut alkanut kehittää jotain tunteita sitä kohtaan? Apua.

​Mun olisi pitänyt tehdä töitä, mutta katselin hajamielisenä ulkona ropisevaa sadekuuroa näytön takana olevasta ikkunasta. En osannut keskittyä. Päässä pyöri liikaa kaikki muu – kaikki se, mitä yritin vältellä hukuttautumalla töihin. Miksei se toiminut enää? Helvetti.

Me oltiin melkein päädytty sänkyyn Lotan kanssa puutarhajuhlien päätteksi. Humalankin läpi oli kuitenkin tunkenut ahdistava ajatus siitä, että kaikki leviäisi enemmän käsiin jos olisin antanut huuman viedä mut entisen tyttöystäväni syliin.

Ja sitten mä en ollut puhunut sille mitään sen illan jälkeen. Kai se olisi ollut kohteliasta, lähes pakollista puhua asiasta. Mutta ei, mä piilottelin. Salaa välillä uneksin siitä, miten ilta olisi päättynyt, jos mä en olisi tällä kertaa ollut järkevä. Yksi ääni mun päässä yritti saada mua ottamaan askelia takaisin ja yrittää uudestaan, toinen taas halusi pysyä kaukana ja väitti, ettei se voisi toimia. Enkä mä tiennyt yhtään, kumpaa kuunnella, enkä mä siksi saanut minkäänlaista mielenrauhaa. Olin jo monta kertaa aloittanut viestin kirjoittamisen, mutta pyyhkinyt sen aina pois.

Niin typerää kuin se olikin, mun tunteiden vuoristorata heijastui mun ratsastamiseen. Keskittymiskyky oli surkeaa ja hömpöttelin mieluummin aivottomana maastossa kuin treenasin kunnolla. Ote lipsui ja pahasti. Ja se näkyi: viimeisin sijoitus kilparadalla oli yhdestoista. Metrin luokasta ratsastuskoululla, mikä teki siitä vielä nöyryyttävämpää. Oliko Auburn vaikuttanut näin vahvasti voitonhimooni ja pakkomielteeseen varjella jotain ihmeellistä elitistin mainetta? Kuka mä edes olin enää?

Saakeli soikoon. Mulla oli liian hieno hevonen pelkkään maastoiluun, se oli varmaa. Mä etsisin käsiini kaikki avoimet valmennukset ja pistäisin elämäni ruotuun - edes ratsastuksen saralta.

​Naputtelin tyhjää viinilasia kapakan nurkkapöydässä ja katselin ulos ikkunasta. Tai en mä oikeastaan katsonut mitään, vaan kaiken sen lävitse tyhjyyteen. Vilkaisin kelloa, varttia vaille kuusi. Muut olisivat jo matkalla Auburnin kartanolle kauniissa kesämekoissaan ja övereissä hatuissaan. Näin sieluni silmin kauniit naiset kikattelemassa ja supisemassa uusimpia juoruja. Huokaisin raskaasti. Miksi mä olin erakoitunut tällä tavalla?

Kun Isabella oli lähettänyt kutsun teekutsuille, olin ollut ensin innoissani. Seurapiiritapahtumissa oli aina jotain kutkuttavaa. Draamalta vältyttiin harvoin, ja vaikka mä en itse ikinä halunnut sen keskelle, seurasin sitä mielelläni sivusta. Ja eipä ollut viinaa tehokkaampaa keinoa tutustua juroihin suomalaisiin. Tallille oli ilmestynyt uusia kasvoja tasaiseen tahtiin, mutta mä en tuntenut niistä ketään. Olin pysytellyt visusti suuren puoliveriseni varjoissa. Ai että miksi? Ei mitään käsitystä. Jotenkin mä en ollut niin pirteä ja reipas ja sanavalmis kuin mihin kaikki oli tottuneet. En halunnut näyttäytyä näin. Jotenkin lukossa.

Lottakin varmaan olisi kutsuilla. Punainen tukka viimeisen päälle laitettuna ja pukeutuneena johonkin säihkyvän kauniiseen mekkoon. Olikohan se vielä niin ujo sivustakatsoja kuin niissä juhlissa, missä me oltiin oltu vähän liian humalassa ja säädyttömiä? Hymy nousi huulilleni hetkeksi, mutta katosi yhtä nopeasti. Miksen mä voinut mennä eteenpäin? Jos olisin vastannut kutsuun myöntävästi, mä olisin nyt tekemässä lähtöä kartanolle. Ihan sama miltä musta tuntuisi, koska en voisi perua. Mutta ei, mä olin mennyt torjumaan kutsun impulsiivisesti jo ajat sitten. Kiitos typerän päätökseni, istuin yksin maanantai-iltana kapakassa ja mietin katkerasti, miten mukavaa kaikilla etäisiksi jääneillä tallikavereilla olisi hienoilla teekutsuilla. Pahus soikoon, pitikö tässä lähteä kuokkimaan?

...

Puhelimen yllättäen piipatessa hymy nousi korviin saakka. Tilda pyysi, oikeastaan vaati minua tulemaan juhliin. Ei tarvitsisi kuokkia, minut oli nyt kutsuttu (toistamiseen). En epäröinyt hetkeäkään, vaan nousin pöydästä ja kiiruhdin kotiin vaihtamaan vaatteita etiketin mukaisiksi, typerää hattua lukuun ottamatta.

Onneksi mä olin tässä suvussa tottunut jos jonkinmoisiin seurapiiripippaloihin, joten sopiva asu löytyi suoraan kaapista. Valkoinen, aavistuksen läpikuultavaa kangasta oleva kauluspaita kultaisilla napeilla, mustat housut ja musta, hyvin istuva pikkutakki sekä hiuksiin sointuva violetti rusetti. Virnistin peilille ja tekstasin Tildalle, että olisin paikalla aivan hetken kuluttua.