Pahus soikoon

​Naputtelin tyhjää viinilasia kapakan nurkkapöydässä ja katselin ulos ikkunasta. Tai en mä oikeastaan katsonut mitään, vaan kaiken sen lävitse tyhjyyteen. Vilkaisin kelloa, varttia vaille kuusi. Muut olisivat jo matkalla Auburnin kartanolle kauniissa kesämekoissaan ja övereissä hatuissaan. Näin sieluni silmin kauniit naiset kikattelemassa ja supisemassa uusimpia juoruja. Huokaisin raskaasti. Miksi mä olin erakoitunut tällä tavalla?

Kun Isabella oli lähettänyt kutsun teekutsuille, olin ollut ensin innoissani. Seurapiiritapahtumissa oli aina jotain kutkuttavaa. Draamalta vältyttiin harvoin, ja vaikka mä en itse ikinä halunnut sen keskelle, seurasin sitä mielelläni sivusta. Ja eipä ollut viinaa tehokkaampaa keinoa tutustua juroihin suomalaisiin. Tallille oli ilmestynyt uusia kasvoja tasaiseen tahtiin, mutta mä en tuntenut niistä ketään. Olin pysytellyt visusti suuren puoliveriseni varjoissa. Ai että miksi? Ei mitään käsitystä. Jotenkin mä en ollut niin pirteä ja reipas ja sanavalmis kuin mihin kaikki oli tottuneet. En halunnut näyttäytyä näin. Jotenkin lukossa.

Lottakin varmaan olisi kutsuilla. Punainen tukka viimeisen päälle laitettuna ja pukeutuneena johonkin säihkyvän kauniiseen mekkoon. Olikohan se vielä niin ujo sivustakatsoja kuin niissä juhlissa, missä me oltiin oltu vähän liian humalassa ja säädyttömiä? Hymy nousi huulilleni hetkeksi, mutta katosi yhtä nopeasti. Miksen mä voinut mennä eteenpäin? Jos olisin vastannut kutsuun myöntävästi, mä olisin nyt tekemässä lähtöä kartanolle. Ihan sama miltä musta tuntuisi, koska en voisi perua. Mutta ei, mä olin mennyt torjumaan kutsun impulsiivisesti jo ajat sitten. Kiitos typerän päätökseni, istuin yksin maanantai-iltana kapakassa ja mietin katkerasti, miten mukavaa kaikilla etäisiksi jääneillä tallikavereilla olisi hienoilla teekutsuilla. Pahus soikoon, pitikö tässä lähteä kuokkimaan?

...

Puhelimen yllättäen piipatessa hymy nousi korviin saakka. Tilda pyysi, oikeastaan vaati minua tulemaan juhliin. Ei tarvitsisi kuokkia, minut oli nyt kutsuttu (toistamiseen). En epäröinyt hetkeäkään, vaan nousin pöydästä ja kiiruhdin kotiin vaihtamaan vaatteita etiketin mukaisiksi, typerää hattua lukuun ottamatta.

Onneksi mä olin tässä suvussa tottunut jos jonkinmoisiin seurapiiripippaloihin, joten sopiva asu löytyi suoraan kaapista. Valkoinen, aavistuksen läpikuultavaa kangasta oleva kauluspaita kultaisilla napeilla, mustat housut ja musta, hyvin istuva pikkutakki sekä hiuksiin sointuva violetti rusetti. Virnistin peilille ja tekstasin Tildalle, että olisin paikalla aivan hetken kuluttua.