Vaikka olin ilmoittautunut mukaan esteratsastuksen teholeirille tietämättä sen järjestyspaikasta oikeastaan yhtään mitään, olin kyllä kalastanut tarvittavan tiedon Isabellalta ennen sen alkua. Rosengårdin perhe kasvatti puoliverisiä estehevosia; perheen poika Alexander oli suhteellisen tunnettu esteratsastaja myös Suomen ulkopuolella mutta omasi jokseenkin kiistanalaisen maineen; ja perheen nuorin, Josefina, piti hevostaan Kaajapuron tallilla. Isabella itsekin lähti mukaan leirille Ankan kanssa, ja se jos mikä kertoi paikan tasosta.
Kun sitten otin Epiä ulos trailerista Rosengårdin kartanon pihalla ja pälyilin ympärillä hyöriviä ihmisiä, tein pari havaintoa. Josefina Rosengård oli se säikky hiirulainen, johon olin törmännyt Auburnissa ohimennen pariinkin otteeseen. Siro kuin ballerina, kaunis valtavine bambinsilmineen, mutta hento kuin ohut viinilasi. Oli vaikea uskoa, että tämä oli samaa perhettä muiden Rosengårdien kanssa – tuli heti selväksi, että Alexander ja Susanne olivat vahvoja persoonia, Arne taas hersyvän sosiaalinen ja ystävällinen. Hevosista en tunnistanut kuin yhden, nimittäin Matildan nuoren ja kuuman Zelian. Ihmisistä tunnistin kuitenkin suurimman osan. Mukana oli Matildan lisäksi myös Jonny, Inna, Nita, Ellie ja Rasmus. Jollain tapaa yllätti ja jopa harmitti, ettei Julia ollut paikalla. En kai mä ollut alkanut kehittää jotain tunteita sitä kohtaan? Apua.
0 Comments
Istuin Auburnin loungessa kahvia siemaillen ja silmäilin kalenteria tyytyväisenä. Nyt oli ainakin buukattu niitä valmennuksia. Jos ei näillä pääsisi takaisin omalle tasolleen niin ei sitten millään. Kuluvan kuukauden aikana olisi vielä yksi Isabellan estevalmennus, yksi Amandan kouluvalmennus, huima viikon pituinen esteleiri Rosengårdin kartanolla ja lisäksi olin laittanut sähköpostia Anton Koskiselle, joka oli kuulemma käynyt valmentamassa Auburnilaisia useaan otteeseen. Itse en ollut törmännyt mieheen vielä kertaakaan, mutta paloin halusta selvittää, miksi nimi oli nyt niin pinnalla. Rosengård kuulosti etäisesti tutulta, mutta ei soittanut sen enempää kelloja. No, nimimuistini oli surkea, mitä ihmisiin tuli. Kai ne olivat jotain Isabellan tuttuja, ihan kartanosta kun kerran oli kyse ja esitteitä lojui loungen pöydällä iso kasa. Tai no ei Auburnissa mikään lojunut – paperit olivat siististi kahdessa kasassa: yhdessä esitteitä ja toisessa ilmoittautumislomakkeita. Jos kyseessä olisi ollut joku takapajula, olisivat perijättäret hoitaneet moiset lipukkeet jo roskakoriin.
Ensimmäinen ryhtiliike eli maastoestevalmennus Stall Sjöholmassa oli jo takana. Muistelin hymyillen, miten Diane Whitby oli kehunut Epin laukkaa mielettömäksi. Miten olimme alkukankeuden jälkeen ylittäneet esteet tyylikkäästi ja nelistäessämme nurmella mieleni oli vallannut euforinen tunne. Ja Epi oli nauttinut ihan yhtä paljon päästessään tekemään sitä, mitä se rakasti. ”Mikäs noin hymyilyttää?” Havahduin ajatuksistani ja käänsin pääni kohti Tildaa, jonka tuloa loungeen en ollut edes huomannut. ”Päätin tehdä ryhtiliikkeen meidän valmentautumisen kanssa. Se on lähtenyt hyvin käyntiin”, selitin polkkatukalle yhä yhtenä hymynä. Tilda nyökkäsi ja kaatoi itselleen kahvia. Näytin naiselle kalenteria ja hehkutin Whitbyn maastoestevalmennusta. ”Hei muuten, oisko viini-ilta mitään?” kysyin äkkiä. Oikeastaan olin ajatellut sitä jo pitkään, mutta emme olleet juuri törmäilleet Tildan kanssa. Okei, se oli selittelyä – olin vain ollut turhan paljon omissa maailmoissani. Kaipasin ystäviä. Ehkä olisi korkea aika tehdä ryhtiliike myös sosiaalisen elämän suhteen. Ja ehkä tutusta kasvosta olisi helppo aloittaa. |
Anna SareMitä muuta elämään kuuluu kuin Epiä? Arkisto
June 2019
|