Ryhtiliike

​Mun olisi pitänyt tehdä töitä, mutta katselin hajamielisenä ulkona ropisevaa sadekuuroa näytön takana olevasta ikkunasta. En osannut keskittyä. Päässä pyöri liikaa kaikki muu – kaikki se, mitä yritin vältellä hukuttautumalla töihin. Miksei se toiminut enää? Helvetti.

Me oltiin melkein päädytty sänkyyn Lotan kanssa puutarhajuhlien päätteksi. Humalankin läpi oli kuitenkin tunkenut ahdistava ajatus siitä, että kaikki leviäisi enemmän käsiin jos olisin antanut huuman viedä mut entisen tyttöystäväni syliin.

Ja sitten mä en ollut puhunut sille mitään sen illan jälkeen. Kai se olisi ollut kohteliasta, lähes pakollista puhua asiasta. Mutta ei, mä piilottelin. Salaa välillä uneksin siitä, miten ilta olisi päättynyt, jos mä en olisi tällä kertaa ollut järkevä. Yksi ääni mun päässä yritti saada mua ottamaan askelia takaisin ja yrittää uudestaan, toinen taas halusi pysyä kaukana ja väitti, ettei se voisi toimia. Enkä mä tiennyt yhtään, kumpaa kuunnella, enkä mä siksi saanut minkäänlaista mielenrauhaa. Olin jo monta kertaa aloittanut viestin kirjoittamisen, mutta pyyhkinyt sen aina pois.

Niin typerää kuin se olikin, mun tunteiden vuoristorata heijastui mun ratsastamiseen. Keskittymiskyky oli surkeaa ja hömpöttelin mieluummin aivottomana maastossa kuin treenasin kunnolla. Ote lipsui ja pahasti. Ja se näkyi: viimeisin sijoitus kilparadalla oli yhdestoista. Metrin luokasta ratsastuskoululla, mikä teki siitä vielä nöyryyttävämpää. Oliko Auburn vaikuttanut näin vahvasti voitonhimooni ja pakkomielteeseen varjella jotain ihmeellistä elitistin mainetta? Kuka mä edes olin enää?

Saakeli soikoon. Mulla oli liian hieno hevonen pelkkään maastoiluun, se oli varmaa. Mä etsisin käsiini kaikki avoimet valmennukset ja pistäisin elämäni ruotuun - edes ratsastuksen saralta.