Paholaisen kyytiin

Amandan kouluvalmennus 28.11

​
​Tuijotin mustaa oria viekas hymy huulilla. Se tuijotti takaisin, pää korkealla ja korvat luimussa. Nyt se päivä oli koittanut: mä nousisin orin selkään. Olinhan mä siitä salaa aina välillä haaveillut. Kukapa ei?
 
”No niin pappa, kuinkas äkänen sä oot tänään?” tervehdin hevosta tyytyväisenä ja avasin karsinan oven. Kävimme tutun valtataistelun: Fellu yritti tulla päin, minä nostin ketjunarua ylemmäs ja tuuppaisin orin takaisin karsinaan toisella kädellä. Otin itselleni tilaa, ennen kuin nappasin orin kiinni ja vein sen pesarille. Moikkasin Tildalle, joka kulki ohitse kantaen Lefan harjoja.
”Pidä hauskaa”, nainen toivotti virnistäen hyväntuulisena, kun huomasi vuokrahevosensa vierelläni.
”Varmasti”, naurahdin takaisin ja taputin mustaa kaulalle. Hauska ei ehkä olisi oikea sana Amandan koulurääkistä uudella ratsulla, mutta elämys ainakin. Kehittävä ja mieleenjäävä sellainen.
 
”Tsot”-tiuskahduksien saattelemana väistelin Fellun uhittelevia hampaita ja kiristin satulavyötä vielä yhden reiän verran. Suljin kypärän hihnan ja lähdin taluttamaan oria maneesiin. Mahanpohjassa kutkutteli mukavasti, mutta samaan aikaan hirvitti. Ensimmäinen kerta mustan paholaisen selässä tapahtuisi kouluvalmennuksessa, Amandan jäisten silmien alla. Ainakin se motivoi antamaan kaikkensa, sillä jos jääkuningattaren silmäterää ratsastaisi yhtään vähemmällä panoksella kuin sataprosenttisesti, saisi osakseen vähintään murhaavia katseita.
 
Jos olin onnistunutkin kaivamaan jonkinlaisen energiapiikin kaamosmasennuksen alta ratsastaakseni Fellua edes jotenkin oikeinpäin, tunsin valmennuksen loputtua kuolevani. Olin saanut huomata, että kouluratsastajan taitoni olivat kamalassa ruosteessa, enkä todellakaan ensikertalaisena hallinnut Fellua kuten Amanda tai Tilda, mutta olin silti tyytyväinen. Onnistuneet pätkät olivat saaneet euforian virtaamaan kuin ei olisi kaamoksesta tietoakaan. Fellu oli pirun hieno, eikä Amanda ollut haukkunut minua maanrakoon. Ehkä tämä boostaisi jaksamaan vielä Kalla CUPin finaalin? Jos lihakseni siis ehtisivät palautua ylihuomiseksi..